Berndtsson puolestansa ei saattanut oikein saada selkoa itsestänsä. Hänen järkensä ei saattanut sopia naimis-aatteesta tuon karanneen neulous-mamselli paran kanssa; mutta hänen sydämensä tuli niin juonikkailla koukuilla, kietoen niin hänen tunteensa, että järki tavallisesti lopetti tuolla vanhalla sananlaskulla: "Yksi hullu saattaa kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata".
Kuitenkin luuli hän, että hän vähittäin unhottaisi Emilin, kun ei hän nähnyt häntä; mutta kas, hän näki sangen usein pienen notariuksen, kuuli puhuttavan hänestä, sai selvän hänen ajatuksistansa, hänen elämänsä tavasta. Niin, ukko ei saattanut olla kertomatta hyväntahtoiselle luutnantillensa, että Emili "oikein oli parkunut", kuin hänen piti laulaa niitä värsyjä.
Tämä oli asettamassa koko joukon hänen mielikuvitettansa liikkeelle.
Hän tunsi nyt selvästi, että tuo ihana, lempeä tyttö rakasti häntä, ja hän rupesi nyt filosoferamaan mitä onnea on tässä elämässä oikeastaan.
Jos tahdotaan miettiä tätä ainetta, niin täytyy ehdottomasti mielensä mukaan ottaa piste, josta vedetään ensimäinen viiva tulevaisuutensa päämaaliksi. Saattaa panna tuon pisteen mihin tahansa, se riippuu vapaasta tahdosta; antaa sen olla sielunharmoniaa, ihanuutta, rikkautta, taitoja, hyvettä tai mainio nimi — yhtä kaikki, jotakin sen tulee olla, ja tullaan aina johonkin päätökseen; mutta jos aletaan vielä miettiä, mistä pisteestä tulee alkaa, niin tullaan aina onnettomaan välipulaan. Tämä tapahtui Berndtsson'illekin.
Liinan ja luutnantin, hänen sydämensä uskotun, hänen tottelevan postinkantajansa, väli oli todellakin lämpimämpi kuin he itse havaitsivatkaan. Liina puhui niin innokkaasti ja suoraan tuolle nuorelle miehelle, juurikuin jos hän olisi ollut hänen veljensä; olihan hän Helmer'in ystävä, sehän oli melkein enempi. Berndtsson'ista taasen oli hän hänen siskonsa ja hän puhui sydämellisemmin hänen kuin jonkun muun kanssa; hän oli hänen silmissänsä pieni pyhimys: olihan hän Helmer'in morsian, ja morsian on aina vähän parempi kuin joku muu tyttö.
— Te näytte niin hajamieliseltä, luutnantti Berndtsson, — sanoi Liina eräänä iltapäivänä, kuin vapaaherratar ja neiti olivat jättäneet heidät rauhaan ikkunaloukkoon; — tiedättekö, niin olen minäkin, kuin minä ajattelen mitä isä sanoo Helmer'istä; minä tahtoisin mielelläni, että isä pitäisi hänestä, muuten se tekisi minulle pahaa; … mutta te? minkävuoksi te olette niin hajamielinen?
— Se on vaikeata sanoa; mutta yhtäkaikki, minä tahdon laaatia teille kysymyksen — hyvä tyttö tietää neuvon kaikkeen: tuleeko seurata järkeä vai sydäntä?
Liina hymyili.
— Niin, se on riippuvaa; sillä joskus on järki, joskus sydän tyhmä, ja jos net puhuvat tyhmyyksiä, niin ei niitä tule seurata.