"'Tule, tule!' — sanoi poika; 'minä tunnen tien sinua pelastaakseni'.
"'Kuka sinä olet?'
"'Se on se sama, minä olen lähetetty teitä täältä pois viedään kansanne luo, sillä teidän sydämenne on nöyrtynyt Jumalan edessä'.
"Ja poika meni keisarin edellä pois kallion aukkoon ja katosi. Keisari seurasi häntä kallion sisään ja hän näki nyt pojan käyvän edellänsä pitkiä käytäviä myöten. Siellä oli valosaa, niin että keisari näki kuinka malmikerrokset, kuni käärmeet, kiertelivät ylös ja alas pitkin kallion seinämiä; kuinka ihania jalokivikukkia kasvoi kallion kätketyissä saleissa: mutta mistä valo tuli ei hän tietänyt. Hän luuli, että se oli poika, joka hohti lempeästä valosta, ikäänkuin kiiltomato kiiltää, lämpöisenä kesäiltana sateessa.
"Tie oli pitkä; mutta — mihin poika joutui? Hän katosi kerrassaan. Keisari oli taasen pimeässä ja luuli olevansa kallioon suljettuna, mutta yht'äkkiä oli hän kallion aukolla, muutaman maaran-pensaan keskellä, ja hän näki taivaan tähtikirkkaana ja korkeana holvittavan maisemaa. Nyt tunsi hän Zierlin laakson — hän oli pelastettu.
"Ja se oli Jumalan enkeli, joka talutti häntä kallion kautta — sitä tietä ei ole sittemmin mikään ihmisjalka astunut, ei ihmissilmä sitä rotkoa nähnyt. Mutta niin sanoo kertomus. Keisari Maksimilianista tuli suuri ja jalo ruhtinas, ja suku suvulta siunasi häntä siitä kuin hän oppi Martinswand'illa".
— Tuon kertomuksen olen minä lukenut koulussa, mitä pidätte siitä?
— Niin, se oli hyvä, että hän pääsi alas sieltä ja että hänestä tuli suuri ja hyvä kuningas, — sanoi Göthilda.
— Nyt minun luullakseni syökäämme omenoita, — keskeytti Maria; tuo oli ilottava kertomus, minä vallan kauhistuin.
— Niin, niin keisarinkin kävi. Kuitenkin ei se olisi hullua olla rikas ja ylhäinen; sillä niillä on sentään hyvin vähän tehtävää, — lausui Berndt. — Ja, Herran Jumala, tytöt, te ette tiedä mitä se on, että olla ulkona maailmassa.