— Niin, siiloin hän varmaan tulee iloiseksi.
— Tuleeko hän?
— Kyllä, sillä hän tuli vähäisen mielipahoillensa, kuin minä kerroin, että … mutta sitten hän tuli taasen iloiseksi, laulut saatuansa.
— Rakas notarius, antakaa minun tavata hänet; missä hän asuu?
— Hm, kah vaan? Onko luutnanttikin kevytmielinen olento?
— En, mutta minä tahdon tavata hänet.
— Ja senkö minä toimisin? En, hyvät ystävät olemme, mutta minä piilotan aarrettani… Hä, hä, jos äiti … menisi Jumalan luo, niin … hä hä; ei minä piilotan ruusuani. Hänen ei tarvitse enään karata jonkun herran takia.
— Luuletteko te, että hän pakenisi minua?
— Aivan varmaan, hän pelkää niin herroja, että hän karkaa maailman loppuun, päästäksensä niitä näkemästä … niin, sen hän tekee.
— Oi todellakin? Sitä en minä tahdo uskoa.