— Ah, hän ei luota niihin laisinkaan, ja niin sanon minäkin: Älä koskaan usko miestä; niillä on kaikilla pirun juonet.
— Mutta te olette itsekin mies, herra notarius, — sanoi Berndtsson, joka ei saattanut olla itsekään nauramatta tätä muistutustansa.
— Minä? Vai niin; mutta kas, minä olen naimisissa äitin kanssa ja se muuttaa asian. Muuten niin olin minäkin pieni veitikka nuoruudessani, oikea veitikka, ja narrittelin tyttöjen kanssa, hä hä … ei, ei luotettavaa, ennenkuin he tulevat naimisiin ja vakaviksi, kuni — kuni minä. Ei, herra luutnantti, ei. Myöskin on Emili vasituisesti pyytänyt minua, ett'en minä sanoisi luutnantille, että hän itki värsyistä tai että hän niitä laulaa usein ja niin edespäin; ja kaikkea tätä en minä olisi sanonut, joll'en minä niin varmaan olisi tietänyt, ett'ette te koskaan tapaisi toisianne.
— Mutta mitä tuo tekisi?
— Mitä tuo tekisi? Niin, nähkääs luutnantti, minä olen nyt kuni äiti tytölle, ja minäkö sallisin, että tuollainen nuori sievä herra saisi tietää missä kana asuu ja ehkä menisi sinne ja menisi taas sinne, niin että hänen maineensa … en maarkaan; sitäpaitsi olisi akka, serkkuni… Jumala varjelkoon minua viemästä "lotkoja" … niin, akka se on, joka niin sanoo tietysti; mutta sitä ei hän koskaan sallisi. Hänen huoneensa, nähkääs luutnantti, on ollut rukoushuone, pitäisikö siitä sitten tuleman ryövärien luola?
— Ei, notarius kulta, te ette ymmärrä minua. Mutta jos minun aikeeni olisivat rehelliset?
— Vai niin! kyllä kai! rehelliset, mitä tarkoitetaan?
— Niin, että minä tahtoisin tarjota tytölle käteni.
— Mitä? Sen minä uskoisin, että muuan luutnantti, joka päivä päivältä käy rikkaan Anton'in talossa ja jonka vaan tarvitsee sanoa; "Tyttöseni, tahdotko minut?" niin tulee hänestä rikas mies; hm … ei, herra luutnantti! Kunnon mies te olette, hyvä Emilitä kohtaan olette te ollut; mutta lähimmäistä ei katsota hampaita edemmäksi… Ei, te luulette kukatiesi, että vanha Blomros antaa vetää itseään nenästä? Ei suinkaan … minä olen liian vanha ja perin-oppinut lakimies lisäksi, hä hä hä! Minä pidän tytön itse … no niin, sen minä teen.
Oli siis mahdotonta saada selkiä Emilistä. Ukko vartioitsi häntä sellaisella mustasukkaisuudella, joka oli voittamattomasti sitkeä. Heikoilla luonteilla ei ole muuta voimaa kuin sitkeyden, mutta tässä ovatkin he saavuttamattomia. Tämä itsepäisyys oli tuolla kunnon ukolla, joka nytkin teki täten omantunnon-ahdistuksesta. Hän paheksui sydämessänsä äitin käytöstä niin suuresti, että hän antautui tähän vastapuoliseen ylellisyyteen. Äiti oli melkein tahtonut myödä tytön; ukko päätti, että hän, jos mahdollista, olisi säilytettynä aina tuohon suureen tilipäivään. Äiti antoi vietellä itsiänsä, antoi nuorten miesten imarrella, jotka pitivät Emilistä, itsiänsä; ukko päätti olla kiinni-pääsemättömänä kaikkiin syihin, ja sillä tavoin oli ja tuli mahdottomaksi saada tietää, missä tuo ihana tyttö asui.