MÖKKI ROSLAG-TULLIN LUONA.
Mökki oli pieni, puitten sekaan piiloitettu, mutta siinä olikin rauhaista ja hiljaista, vieläpä ympäri olevissa seuduissakin.
Tuo ikävä talvi oli mennyt. Tällä ajalla ei ollut muu, kuin joku metsämies, kuleskellut sivuitse koirinensa, eikä muuta kuin joku jänis oli uhrannut elämänsä noissa lehdittömissä lehdoissa.
Nyt oli taasen kevät. Koivun lehdet olivat puhjenneet, sametin hienoisina ja Smaragdi-vihreinä, itse tammetkin lykkäsivät lehtiä, ja haavoissa net jo suhisivat. Jumala tiesi, mihinkä nuo pienet laululinnut joutuvat talvella. Silloin näkyvät nuo somat, sievät herrat, jotka pihlajien latvoissa huvitteleivat talvikauden. Näiden joukossa näkee punatulkun, vaalean punaisiin sametti-liiveihin ja harmaasen hännystakkiin puettuna, ja ristinokan, joka on hyvin vaatetettu, vaikka jokseenkin kömpelö varreltansa, ja tuon ihanan tilhen, joka tuon tuostakin pöykeilee pehmeistä höyhenistänsä ja loistavista väreistänsä. Mutta nyt kevät-puoleen tulee laulajaparvi, hamppu-linnun johtamana; tämäkin on hyvin puettu; mutta taidot ovat vähäiset. Mutta sitten tulee viheriävarpunen, jonka pientä ruhoa tuskin saattaa eroittaa lehtiryhmien joukosta, ja leivonen, joka liitelee yläällä ilmassa ja jota ei näe auringon paisteelta. Molemmat ovat yksinkertaisia, vaatimattomia, — sillä heillä on taitoa, eivätkä he ole likimainkaan niin tyhmiä, kuin nuo oivat punatulkut ja ristinokat.
Niitty mökin ympärillä oli nyt vihreä, ja tuo ainoa piste, missä multa näkyi, oli akan pernamaalla ja tuolla pienellä polulla, joka kiermusteli ruohostossa. Ja kuitenkin oli tämä mökki niin lähellä pääkaupunkia, että kellot kuuluivat, kun ne soivat, ja vieläpä, jos tuuli oli hyvä, tunnin-lyönnit muutamista kaupungin torninkelloista, jotka aina kuni ambitioneeratut, lyövät yhtä aikaa.
Akkuna oli auki, katsokaamme sisään.
Siellä istuu Emili; terveenä ja ihanana kuni kevät-aamu. Hän työskentelee, hän laulaa lauluansa — tuota mieli-lauluansa, kuni tiedätte. Hän hymyilee, hän on onnellinen.
Akka oli nimittäin kysynyt vanhalta Marialta, oliko se totta tosiaankin, että Berndtsson oli kihloissa Liina Anton'in kanssa, eikä Maria saattanut salata nuoruuden-ystävältänsä, että Liina piti toisesta, ja että luutnantti oli vaan tämän asiamies. Niin kummalliselta kuin tämä kertomus kuuluikin, ilahutti se kuitenkin tuota nuorta tyttöä, joka ei suinkaan ajatellut saada Berndtsson'ia omaksensa, mutta joka kuitenkin iloitsi, ett'ei hän ollut kihloissa.
Ukko Blomros oli viattomuudessansa puhunut niin paljon, että Emili varsin hyvin oli ymmärtänyt, ett'ei Berndtsson ollut unhottanut häntä ja että hän mahdollisesti — rakastaisikin häntä. Värsyt, niiden sisältö, se asianhaara, josta notarius oli kertonut, että Berndtsson kunnioitti hänen tyyneyttänsä: kaikki oli herättänyt iloa tuon lapsi paran sielussa.
Ja nyt puhui hän itseksensä: "Nyt en minä kuitenkaan taida niin vähän ranskaa — hyväntahtoinen notariukseni! ah, ah, miten minä pidän hänestä! Mutta mitä minä ranskalla? Sitä en minä käsitä", jatkoi hän hymyillen, "ja mitä teen minä tuolla kaikella muulla, kuin minä opin?" Hän nyökäytti tuota kaunista päätänsä. "Niin niin, ja sentäänkin olen minä vallan tavattomasti ahkera, sanoo notarius; niin niin, se on niin hauskaa — mutta miksi on se hauskaa?"