— "Niin" — alkoi hän. vetäen syvän huokauksen — "se on kuitenkin hänen tähtensä. Jos hän — niin, jos hän — ei maarkaan, se ei ole mahdollisia; mutta jos hän — saatanhan kai ajatella jos — niin ei hänellä olisi raaka, sivistymätön ja tyhmä vaimo — ei suinkaan, silloin tulisi hän onnettomaksi. Jumala varjelkoon minua saattamasta hänelle ikävää hetkeä! Mutta jos hän kuulisi, että hänen vaimonsa olisi ikävä; jos minä tulen vanhaksi, enkä näytä näin terveeltä kuin nyt: silloin olisi hyvin tyhjää, jollemme me voisi kuni oikeat sydämen ystävät puhua toinen toisemme kanssa; silloin olisi hyvin onnetonta, jollen minä voisi seurata häntä. ajatella, tuntea kuni hän.
"Ja kas, se on sen vuoksi kuin minä työskentelen.
"Notarius arvelee, että minä oppisin kotiopettajattareksi; niin, se on kanssa hyvä tulla kotiopettajattareksi, ja se kai minusta sentäänkin tulee.
"Senvuoksi on minulla nyt nuo kaikki kirjat, tuo sanakirja, tuo maailmanhistoria naisille — Angelini. Mutta, Herran Jumala, minä en käsitä, mitä naisista ajatellaan; aina niille lörpötellään, aina niiden kanssa kisataan kuni lastenkin kanssa, ja kuitenkin, kuitenkin ovat he ne, joilla täytyy olla voimaa avata itsellensä tulevaisuus — sen olen minä tehnyt — ja säilyttää toivo ja miehuus, silloin kuin kaikki pettää".
Hän vaikeni muutaman hetken.
"Lauluissa oli", sanoi hän hiljaa:
Ja ollessani kuolin vuotehella,
Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
Sun olen vaan.
"Niin on niissä. Minä olen usein ajatellut: Emili, mitä sinä ajattelisit, tekisit, jos sinä seisoisit hänen kuolinvuoteensa ääressä, olisit hänen vaimonsa ja pyhkiäisit kuollon-hien sen ainoan otsalta, kuin sinulla oli maan päällä? Niin" — lisäsi hän, ja suuri kyynel-pari kiilsi silmäkulmissa, "minä taistelisin aina viimeiseen hetkeen tulevaa kuolemaa vastaan — tuuma tuumalta, silmänräpäys silmänräpäykseltä; ja jos hän sentäänkin voittaisi — mitä sitten? Minäkö epäilisin, vaipuisinko minä takaisin tomuksi?"
Hän ajatteli muutaman hetken, mutta sitten avasi hän nuot ihanat silmänsä, joissa säde jumalallisesta rakkaudesta ja voimasta kimalteli.
"Ei, ei! Minä työskentelisin sen siaan, että saisin, kultaseni kunnialla haudatuksi, niinkuin sanotaan; ei, se ei ole kunnian vuoksi, mutta se on ainoa työ, jota voidaan tehdä. Ei kukaan voisi moittia tuota surullista juhlallisuutta — maahanpaniais-rinkilöiden tulee olla suuria — ah niin; tapahtuu monelle, että nuo suuret maahanpaniaisrinkelit ovat viimeisenä rakkauden merkkinä —viimeisenäkö? — niin viimeisenä. Ja sitten? Niin, työ; minä hyvin tiedän, että hän on kuitenkin minun luonani — ei kaikkia siteitä sentään revitä — emmehän me langetetut hurskaasen itsekkäisyyteen; minkävuoksi me täällä sitten kärsisimme ja nauttisimme toisten suruista ja toisten riemuista, jos me siellä, ainoastaan senvuoksi, että me eläisimme valossa, unhottaisimme ja ylenkatsoisimme niitä, jotka vielä taistelevat pimeydessä.