Tyttö ei tietänyt, mitä hän vastasi — hän vaikeni.
— Te olette vaiti, Emili, — sanoi Berndtsson, — mutta muistakaa, meidän elämämme saattaa riippua…
— Meidän? — kysyi Emili vavisten, — meidän elämämme? Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko meidän.
— Mutta, minä sanon meidän.
— Niin, tulkaa sitten sisälle.
Ja nyt avasi hän oven rakkaalle vieraallensa.
— Ah, Emili, — toisti Berndtsson, — kuinka on meidän välimme?
— Hyvä, hyvä! — sanoi tyttö, ilolla säihkyvillä silmillä. Jumalani,
Jumalani! kuinka tyhmä minä sentähden olen.
— Kuinka sitten?
— Oi niin, — alkoi hän, puoleksi itkien, — minä olen tyhmä, hyvin tyhmä, kun päästin teidät sisään — erään luutnantin vuoksi. Herra Jumala! niin tyhmä.