— Kyllä, kyllä, sitä olen minäkin usein ajatellut, ja ajatellut: hän saa ottaa minut semmoisena kuin olen, taitamattomuuksineni, monine virheineni, niin, aivan sellaisena kuin olen.
— Niin, sen minä teen.
— Ja niin, — jatkoi Emili, — niin olen minä usein ajatellut: niin saa hän kasvattaa minut miksi hän tahtoo, hän saa lainata minulle ajatuksensa, tarkoituksensa ja taitonsa, ja minä vaan opin… Tahtooko Berndtsson saada sellaisen oppilaan.
— Ah kyllä, Emili!
— Eikä suuttua minulle, jos minä olen tyhmä; sillä kas, Jumala tiesi sentään, jos minusta saattaa juuri tulla mitään oivaa "dam'ia". Ei suinkaan Berndtsson tahdo elää isosesti tai nähdä vieraita.
— En, päinvastoin.
— Ja me saamme olla itseksemme.
— Jumalan kiitos!… No, Berndtsson on kai köyhä?
— Niin.
— Jumalan kiitos! silloin ymmärrän minä yskän. Mutta mitä kaikki ihmiset sanovat, eikö kukaan ole mielipahoissansa, ja Berndtsson saattaa saada mielipahaa minun tähteni?