— Luutnantti Berndtsson.
— Hm … hm, vai niin. Sitten on se hän, joka on kirjoittanut veisun?
— Niin, niin olen.
— Ja se on hän, joka on tuttu serkulleni, tuolle notariukselle?
— Niin.
— Tietääkö hän tästä ilveestä?
— Ei, ei vielä, mutta te, hyvä akkaseni, saatte puhua siitä hänelle, Anton'in Marialle, vieläpä mamselli Anton'illekin; sillä se on rehellisesti tarkoitettu.
— Rehellisestikö? Niin, älkää suuttuko, herra luutnantti, mutta, suoraan sanoen, minä olen nyt elänyt viisi ja viisikymmentä ja yhden talven lisäksi, mutta minä en ole vielä koskaan nähnyt ainoatakaan tuollaista sievää herraa, joka olisi käyttänyt rehellisesti köyhää ja turvatonta tyttöä kohtaan.
— No, nyt saatte te nähdä.
— Se olisi ihmeellistä, — toisti akka. — Mutta te näytätte sangen rehelliseltä, tavattoman rehelliseltä, rakas luutnantti, ja sitä paitsi olen minä kuullut niin paljon hyvää teistä sekä Marialta että notariukselta — niin saattaisi tuo olla Jumalan ihmetyö ja merkki.