— Niin, muoriseni, hän ei petä minua, — virkahti Emili.
— Oi, sitä ei hän huomaa, mamselli; hän ei tiedä, millaisia ketunhäntiä he ovat, ei! Mutta jos nyt luutnantti tarkoittaa rehellisesti ja aikoo antaa papin … ei suinkaan, sitä en minä voi koskaan uskoa. Mutta jos nyt … niin Jumalan nimessä, niin, Jumala siunatkoon häntä, Emili pienoiseni! — jatkoi. — Mutta jos niin käy, niin minä kuolen ilosta, oi, kuinka tyhmä minä olen.
— Ei, se ei ole tyhmästi, vaan totta, hyvä akka.
— Kyllä, niin se on; meillä köyhillä on sellainen luottamattomuus herrasväkeen, se ei ole meidän vikamme. Meidän täytyy palvella, meidän, koko ikämme, meidän lapsistamme tulee piikoja tai renkejä eli sellaisia, jotka ovat huonompia. Jos rikkaat sairastuvat, niin saamme me valvoa heidän luonansa, jos heidän lapsensa kuolevat, silloin me liinata ruumiin; jos meillä on kaunis tyttö, niin on heidän nuorukaisillansa oikeus vietellä heitä, koirankaan saamatta sille haukkua. Jos me valitamme, niin heitetään ulos; jos me käymme käräjiä, niin emme käsitä lakia, vaan häviämme… Niin herra luutnantti, tällaiselta se meistä näyttää, vaikka Jumalan sanassa onkin, että kaikki ihmiset ovat saman isän lapsia.
— Muori kulta! — sanoi Emili, — hänestä tulee minun mieheni, ja meistä tulee rikkaat, meistä, sillä hänellä on kahdeksansataa riksiä, — pankossa, muori!… Kahdeksan…
— Kah, se on kauheata.
— Niin, muori, nähkääs… Jos minä nyt vaan taitaisin jotakin.
— Oi, se ei puutu. Mutta, koska hänestä tulee niin rikas, mamselli pienoisestani, niin eipä kai muori Örling koskaan saa tulla teille?
— Kyllä, usein, usein.
— Niin, te saatte olla kotona meidän tykönämme.