— Niin sinä olet aina kiltti sinä, — sanoi Berndt, taputtaen
Göthildan ahvettuneita poskia; — puhu sinä.
— Niin puhu sinä, — pyysi Maria.
— Se on vaan historia, tarina, jonka minä kuulin hyvin pienenä ollessani, silloin en minä ajatellut sitä, enkä sitä edes muistanutkaan, mutta sittemmin se on mieleeni johtunut ja vähittäin tullut aina selvemmäksi ja selvemmäksi.
— Noh, kuinka se oli?
— Niin, tahdotteko kuulla tarinaa?
TITTUT.
"Tapahtui kerran — niin kertoi vanha muori, silloin kuin hän oli yli kahdeksan kymmenen vuoden; te muistatte hänet, vanhan muorimme. Minä olin silloin pieni, niin pieni, että minä kiipesin hänen syliinsä ja tavallisesti nukuin minä hänen kertoessaan, ja siis en minä koskaan kuullut tarinaa kokonaisuudessa, vaan minä olen sittemmin koonnut katkelmat, ja se on minulla nyt taasen kokonaisena. — Niin, sanoi muori, oli kerran pieni tyttö, juuri kuin sinä, joka juoksi ja leikki suuressa ja ihanassa puistossa. Siellä oli, sanoi muori, korkeita leveä- ja vaaleanvihreä-lehtisiä, kirkkaita palmupuita kuni smaragdi, sanoi muori, ja puitten latvoilla istui pieniä lintusia, jotka loistivat kuni jalokivet ja lauloivat niin kauniisti, että oikein helisi koko puistossa. Ja näettekö te, lapsi luuli kuulleensa kuinka kesätuuli kuiskasi kukkien seasta; tule kanssani! tule kanssani avaraan maailmaan!
"Silloin kuuli hän myös, kuinka kukkaiset maassa sanoivat. Älä mene, jää, tyttöseni, jää kotiin, jää kotiin! Varsinkin muuan pieni sinisilmäinen kukka, joka ojan äyräällä huuhtoi pieniä jalkojansa, pieni ja vieno kukka, nimeltä Lemmikki, rukoili enin; jää kotiin! jää kotiin! Ja eräs toinen, yhtä vieno ja yhtä sininen silmiltään, hyvittelihe keinuen puissa, sillä hän luikerteleiksi ylös tammea pitkin; se oli päivänkukka, joka kapueli ylös ja alas ja kumarteli tuota pientä tyttöä, sanoen: Älä tottele kesä-tuulta. Oi! hän on käskenyt minuakin seuraansa; mutta minä olin hänelle liian viisas — nyökäytti hän päätänsä, niin kuin pienet aina tekevät, luullen jotakin mainiota puhuneensa.
"Tiedätkö, sanoi eräs vanha tammi, joka oli kokenut, tiedätkö, tyttö, se on viisainta jäädä kotiin. Tuo kesätuuli on veijari; tuolla alhaalla teidän luonanne, kukkien seassa, on hän niin hyvänluontoinen ja lempeä, mutta minä saan kokea hänen itse-valtaansa. Joskus hän tahtoo painiskella kanssani — mutta mies on mies — ja kun ei se onnistu, lähtee hän merelle, ja kun hän siellä matkailee, niin kysyy hän laivalta, jonka hän kohtaa: Oletko sinä tuolla poissa olevien puitten sukua, ehkä sinä olet tammen? ja jos niin on, vihastuu hän ja jyskyttää laivaa kallioihin, niin että se särkyy; se on vaan sentähden, etten minä tahdo seurata, enkä anna tehdä kanssani niinkuin hän tahtoo, enkä kumartele kun armollinen herra tulee — mutta mies on mies aina.
"Tuo pieni tyttö kikki näin vuodet umpeen; mutta vihdoin eräänä kauniina päivänä puhui tuuli niin kauniisti, että hän tahtoi seurata. Asetu selkääni! sanoi pääsky, ja pikemmin kuin hän luulikaan mentiin kallioiden, järvien, metsien ja niittyjen yli kauas, kauas pois maailmaan. Kaikki tämä oli hyvin hauskaa, sillä se kävi niin äkkiä. Mutta sitten istui pääsky liimavipaleelle, jolla pieniä lintuja pyydetään — sellaisia liimavipaleita tavataan usialla — ja pääskynen kävi kiinni siivistänsä siihen. Silloin tuli sinne pitkä, laiha mamselli — se oli hänen liimavipaleensa ja hän näki tuon pienen tytön ja hän otti sen luoksensa.