— Älkää itkekö, lapset, se on kuitenkin tapahtuva, — lausui tuo vanhus lempeäästi ja rakkaasti silmäillen lapsiansa. — Kuten kapteeni Berndtsson tietää, — toisti hän, — ei Frans ole minun poikani; se oli hänen onnensa…
— Että hänellä oli, — virkkoi Frans, — että hänellä oli isä kuitenkin, isä…
Hän ei saattanut sanoa enempää.
— Se oli hänen onnensa, — jatkoi vanhus, — että hän kerrassaan työnnettiin luokasta ja oppi olemaan vallan yksinkertainen ihminen; että hän vapautettiin perintö-oikeuksista ja siis täytyi hänen oppia tuntemaan oman voimansa ja inhimilliset oikeutensa; se oli, sanalla sanoen, onni, että hän päästettiin siitä lumouksesta, johon periväisyyden ja syntyperän jumalallinen oikeus sitoo lapsiparkansa.
— Te, — jatkoi vanhus hetkisen vaiti oltuansa, liikutettuna, — te tuomitsette ennakkoluuloja, te vihaatte niitä, jotka perustavat vaatimuksensa niille, mutta te ette tiedä, te, mitä se on että lapsuudesta saakka käydä sidottuina näihin ennakkoluuloihin. Te ette tiedä, kuinka sielu rypistyy kokoon, kuinka tuo jalous, joka tahtoo korkealle, kuivettuu tai uudistuu, kasvaessansa perityn oikeuden pyhällä perustuksella. Näettekö te, kuinka haudoilla viheriöitsee, kuinka mullaksi muuttuneet ruumiit antavat rikkaruohoille ja koristuksille elatuksen, mutta eivät melkein koskaan hyödyllisille kasveille — ja jos se on siellä viljeltävä, niin täytyy unhoituksen ensin la'asta pois muiston, että siinä oli pyhitetty paikka. Älkää tuomitko ankarasti, aika ei ole vielä tullut päätöstä varten, vielä ovat nuo perityt etuisuudet sisään sullottuina, itse kansan arvossa pitäminä, paikka — ja ennenkuin kansa itse panee sen käytäntöön omansa kanssa, kasvaa siinä ainoastaan auringon-ruusuja, jotka kääntyvät auringon mukaan, joka ruusupensas tai villikaali kadonneen elävän maailman haudoilla.
Älkää valittako, että ne kasvavat siinä, missä niiden tulee kasvaa; älkää myös valittako, että he itsepintaisesti puolustavat turvettansa ja että ne tuhansine siemenine ja juuri-vesoneen estävät teidän kokeenne ja jokaisen puollustuksen, jokaisen palon jälkeen lykkäävät esiin voimakkaampina, terveempinä, innokkaimpina kuin ennen. Teidän vihanne, teidän erhetyksenne, teidän oma turha voimienne arvosteleminen, teidän lyhytnäköisyytenne, teidän itseluottamuksenne ja teidän kevytmieliset liekkinne on tuo tuhka, josta ennakkoluulot alituiset tuovat uutta elatusta.
Tuon vanhuksen silmät säteilevät omat tulestansa, osoittaessansa näitä sanoja ystävillensä.
Kaikki olivat ääneti, sillä tuo vanhus näkyi tahtovan puhua. Vihdoin alkoi hän taas.
— Minussa, — sanoi hän, — kuolee eräs ennakkoluulo isän puolelta; mutta jos kohta kaikki minun luokastani kuolevatkin, niin ei aate kumminkaan kuole. Uudet päät kohoovat perustamaan uutta valtaa; uudet kokeet tekemään mitä perittäviksi onnistuvat. Meissä kaikissa on eräs tarve työ-alamme laajentamiseen, niin kauas kuin me saatamme. Tämä puuhaaminen, että maallisessa suhteessa emme pelkää kuolemaa, on eräs esikuva siitä, että me voimme sen henkisinä olentoina. Me olemme ihmisiä ja me tahdomme perältäkin uudestaan istuttaa äärettömiä ajatuksia — me koitamme sitä, mutta istutus kuolee; me uudistamme kuitenkin aina koitoksemme. Ne ovat nämät koitokset, nämät, annas olla, muodostavat luonnokset, joita me kutsumme perityiksi etuoikeuksiksi; miksi jäävät ne muodottomiksi? Niin, senvuoksi, että ne ovat sellaisia koetuksia, ettei maallisessa elämässä pelätä perikatoa. Onko se sitten kummallista, että nämät luonnokset vaipuvat alas juurikuvastansa, tulevat vallan toisiksi kuin ennen, että hyödyllinen vilja vähitellen muuttuu rikkaruohoksi? Mutta nähkääs, uudet ajatukset tunkeutuvat vanhojen väliin — älä kehu niitä moniksi ja tuleviksi; ei, ne ovat sekä harvat että heikot ja kuivuttavat noiden vanhojen välissä, jotka kasvavat niiden yli; mutta jokainen siemen on jumalinen ajatus ja se juurittuu ja sen täytyy kasvaa — ja vihdoin täytyy sen palkita tuota vanhaa. Nähkääs, minä en usko niitä etevyyksiä, joita minun arvoni antoi minulle ja muille, minä en usko, että ne edes kauankaan saattavat pysyä pystyssä; mutta kaukana siitä uskon minä, että ne kynänvedolla tai väkivallalla antavat karkoittaa itsensä; ne kuoleentuvat vähitellen.
— Nyt olen minä sanonut ajatukseni, — toisti tuo vanhus, hymyillen. — Nyt tahdon minä sanoa teille, miten Frans'illa ja Emmalla on se oleva.