Liina hymyili.
— Ja…
— Mitä?
— Ja lähetti teille tämän hiuskiehkuran, — sanoi Berndtsson, antaen hänelle käärityn paperin.
Liina otti sen, mutta hän hypähti yht'äkkiä ylös, sanoen:
— Kas tässä, Äiti ja Attalie, mitä minä olen saanut … kiehkuran hänen hiuksistansa … ah, ah! miten olen iloinen… Nyt saatan minä kuolla tyytyväisenä…
— Mutta lapsi?
— Minä puhun nyt, — sanoi Liina totisesti ja juhlallisesti, — Kaarlo Helmer oli minun elämäni ja kuolemani… Ja kuulkaa: minä en tahdo mitään kaikesta tästä rikkaudesta, en! Mutta minä tahdon asua hänen äitinsä luona, hänen huoneessansa — hänen muistoksensa. Äiti, minä en ole kauemmin esteenä.
— Mutta, lapsi! sinä raivoat; niin ei se sovi. Ja te, herra luutnantti, te olette aavistaneet todellakin toisen seikan, se oli siis epähuomio.
— Niin, epähuomio, sanoi Liina; mutta, lisäsi hän innossansa, — mutta te olette nähneet hänen kuolevan… Ah, Berndtsson, olkaa minun veljeni, minun ystäväni, minun kaikki, minun koko elämäni tuki … olkaa minulle isänä, äitinä, veljenä … kaikkena, kaikkena! ja antakaa minun asua tuolla alaalla: puhukaa isälleni, puhukaa.