— Se on selvä, että perintö lankee vaimonpuolisille perillisille, ja silloin on herra kenraali lähinnä Valdemarsborg, joka on hyvin kaunis kartano. Minä olin siellä tuon Fransin luona, me metsästimme muutaman päivän. Hyvin kaunis kartano ja siinä on hyvät metsästysmaat.
— Niin, Jumala tiesi! — sanoi kenraali, rypistäen silmäripseitänsä; — mutta se on suurin luultavaa, että kenraali Olivesköld vainaja on tahtonut antaa naissukulaisillensa. Minun vaimoni on todellakin ukko vainajan likin perillinen.
— Siis voisi Valdemarsborg taasen tulla erään kenraalin käsiin.
Kenraali Jakobsstege hymyili.
— No niin, se taitaisi todellakin tapahtua.
— Mutta silloin ei taida kenraali pitää kaikkia niitä kummallisia tapoja ja pitoja, joita vanha kreivi on käyttänyt. Hän oli muuten eräs niitä vanhoja Mecenatereja — tai kumminkin tahtoi hän näkyä niistä.
— No niin — me saamme nähdä. —
— Sillä, se on selvä, sellainen tapa kuluttaa koko kartanon.
— Aivan varmaan. Vaikka ukolla olikin tuo suuri kartano, niin ei hän koskaan ollut tilaisuudessa tehdä yhtä ainoatakaan pitoa. Minä olen kuullut yhdeltä ja toiselta, joka oli onneton, tullessansa hänen pöytäänsä, että siellä syötiin kauhean laihasti. Kaksi ruoka-lajia — joskus viiliäkin pöydällä, ja kun oli sunnuntai, lättyjäkin. Ja tämä kreivin herttaan Valdemarsborg'in omistajan luona.
— Niin, se oli kauheata.