"Nyt kuuli hän puhuttavan, että Amandan piti mennä naimiseen; hän oli rikas ja hänen pitäisi saaman rikkaan miehen, ja tuumittiin kuka se olisi. Sitten häät — mutta lapsi oli niin onnellinen konttoorissansa rappusten alla, kun ei hän ollut myötä.
"Mutta Amanda raukkaa minun tulee surkeen, — kuuli hän monen sanovan; — sillä hän ei voi rakastaa sitä ihmistä. Kova, ylpeä ja omanvoiton-pyyntöinen ihminen. Mutta Amanda on, Jumalan kiitos, puukuva, joka ei muuta ajattele kuin pukemista.
"'Jumalan kiitos, täällä istun minä hyvässä rauhassa!' — ajatteli tyttö; 'naittakoot vain rukinpään kuinka he tahtovat, kun he antavat vaan minun olla rauhassa'.
"'Oletko kuullut?' — kysyi poika vähän ajan päästä. — 'Tahdotko sinä nähdä?'
"Tyttö katsoi ulos. Ah. kuinka oli hauskaa katsella. Joukko herroja oli rukinpään ympärillä, ja he arvelivat, ett'ei mitään kauniimpaa muka löytyisi luonnossa — sillä se oli lakierattu ja kiiltävä, sorvatun nuken muotoinen. — Ja he arvelivat sen olevan nerokkaan, 'puupää', ja että sillä oli jaloin sydän tappuroitten sisässä — ah, se oli varsin naurettavaa.
"'Mutta ovatko ne varsin viisaita?' kysyi lapsi ystävältänsä.
"'Kyllä, he ovat hyvinkin viisaita, sillä he ovat muka viisaimpia kuin Jumala itse', — sanoi poikaa — 'siinä on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät pidä muusta, kuin siitä, joka on tehty ihmiskäsillä. Kankaasta tehdyistä kukista, rullotuista paperilipuista, posliinista tehdyistä linnuista; peililasi lähteistä, taivaasta, kattoon kuvattuna ja valaistuna kynttilöillä kyntteliruunussa tähtien asemasta, siitä he pitävät'.
"'Ja he ovat viisaita?' kysyi tyttö.
"'Kyllä, kai he ovat, koska he hylkäävät kaikki Jumalan tekemät'.
"'Se olisi hauskaa päästä ulos niitten joukkoon', — sanoi lapsi. —
'Pikku poika, päästä minut ulos vähäsen'.