— Älkää sanoko niin, hyvä isä! sanokaa Emili, sanokaa Berndt!
— Vai niin, hm … kun vaan saan siivota vähän itseäni.
Hän jätettiin rauhaan luutnantin kamariin, ja hetkisen kuluttua astui notarius varsin koreana saliin, hattu kädessä; mutta hän oli puettu pitkään kaulahuiviin ja punjetteihin ja hänen hattuansa ympäröi tylli — nauha.
— Kah, isä, miten on?
— Ah niin, — alkoi notarius, — niin lapset, äiti…
— Onko äiti kuollut?
— Niin, kuka olisi voinut luulla, että hän menisi ennen minua? Oi, Herra Jumala, että tuli elää tuokin suru… Hi hi hi! minä en voi muuta kuin nauraa, niin kummastuneilta näytätte te.
Kaikessa ei notariuksen murhepuku näkynyt sopivan hänen iloisille kasvoillensa. Notarius oli elähtävä, hilpeä ja kensti, paitsi silloinkuin hän puhui äiti vainajasta.
— Tänäpänä kahdeksan päivää sitten haudattiin Adolf Fredrikin luo ja hänellä oli omat kellot, äiti paralla.
* * * * *