Upsierit ja miehistö olivat sijoittuneet ruohostoon ja huvittelivat itseänsä niillä tuhansilla vehkeillä, niillä lauluilla ja niillä seikkailujen kertomisella, jotka sotaelämässä vastaavat meidän seurahuvejamme. Mutta mitä nämät ovat sota-elämän vapaan ilon suhteen, joka silmänräpäyksessä kasvaa täydelliseksi eikä tiedä siitä pitkällisestä pyrkimisestä, välinpitämättömyydestä hauskuuteen, huviin, iloon ja ihastukseen? Seuraelämän sekä ilo että suru on keino keksintöä, joka tulee tipattain, mutta sota-elämä syöksee kuni virta. Hoilaa! — kuuletkos mitään?
Se on kavalleriajoukkomme, se on Spahis — saattaa kuulla töminän, kun panee korvansa maata vasten. Nyt tulee Spahis.
Oikein niin, luutnantti Feliks, — se on meidän Spahis, he osaavat ratsastaa, he.
Kas tuossa he tulevat, — nuot ovat jaloja eläimiä ja pulskat ovat ratsastajatkin.
Kas tuossa ovat he, — minä epäilen, onko heillä mitään lisäystä muonavarastoon, — alkaa tulla siitä laista niukka, rakas luutnantti Feliks, lausui puhuja, eräs vanhempi upsieri, jolla oli tavattomat viikset, jotka riippuvat kuni lerppuva korppisiipipari ales noille auringon paahtamille poskille.
Tuo nuori luutnantti lepäsi, päätänsä nojaten satulaansa, joka oli mestarillista Maurilaistekoa.
Tiedätkös, sanoi hän, täällä on kuitenkin vallan toisellaista kuin kotona.
Niin, sinne on pitkä, vaikka meillä on jotenkin pitkä kotiin jok'ainoalla, eikä ole juuri lyhempi Brabant'iin, jossa minä olen syntynyt, — mutta sotilaalla ei olekaan muuta kotia kuin leiri, kuten merimiehellä ei ole muuta kuin laiva. Me olemme olleet monessa kuumassa rässissä, luutnantti, — miltä tuo Amerika oikeastaan näyttää?
Se on todellakin vaikeata kuvailla, vastasi Feliks, hienosti hymyillen, ei saata harvoilla otteilla kuvata neljännestä maanpalloa.
Niin, se on tosi, se — niin — mutta kas tuossa tulevat nyt Spahis.