Ei saattanut mieluummin katsella kauniimpaa joukkoa kuin tämä, mutt'ei yhdellä silmänluonnilla saadakaan parempaa käsitystä ilmanalasta, tavoista ja kansasta. Nämät ratsastajat, todellisia itämaalaisia, eivät omanneet meidän hevosmiestemme kankeata, miteltyä ratsastamisen tapaa. Europalainen istuu kiinni ruuvattuna satulassansa, Afrikalaista sitävastoin näkyy ikäänkuin joku magneetillinen voima pidättävän, vaivaamatta itseänsä. Siinä on keino ja luonto vierekkäin. Joukot pysähtyivät vähän matkaa päävoimasta, ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat nuo kauniit hevoset satulattomat ja ruokitut. Ei kaukana perässäpäin tulivat, erään Afrikalaisen jääkärijoukon seuraamina, suuri rivi marketentari-rattaita, joita omasi ja hallitsi korkeimmassa määrässä erilainen kansa. Ranskalaisia marketentaria, ruskettuneita, miesmäisiä ja rumia, — ja Juutalaisia, jotka eivät täälläkään unhottaneet kansalaistensa tointa.
Kas niin. Jumalan kiitos, nyt saattaa saada viinipullon, sanoi tuo viiksisuu — eletään, koska eletään ja kuollaan päivää ennen tätä. Näin sanoen lähetti hän palveliansa viiden frankin kappaleella ja tarpeellisilla neuvoilla. Tuo nuori luutnantti sai olla yksinään ajatuksinensa.
Se on sentään, sanoi hän itseksensä, niinkuin isäni sanoi, — viikinkiluonne, joka on ruotsalaisissa. Minun oli mahdotonta soveltua tuolla oleviin oloihin. Mahdollisesti pidimme me liian paljon huolta vanhoista muistoistamme; mutta kauppaan ja käytäntöön olin minä kelvoton, — meidän guerillasotiimme Meksikoa vastaan olin minä liian hyvä, — nuo vapaajoukot, joita rahoilla ostetaan, kaikessa kunniassa, — täällä — on myöskin jonkunlainen vapaehtoinen joukko, mutta ne syntyvät kunnianhimosta tai ehkä oikeammin hengestä, joka vielä kytee uskontuhassa aina sitten ristiretkien. Täällä mennään maailmaa civiliseramaan, eikä ainoastaan uusia kauppapaikkoja voittamaan.
Nuorukainen hymyili. Se on sentään vanha viikinkiluonne, joka meissä vielä elää, meissä ruotsalaisissa, vaikka minne muuttaisimmekin. Jos kukka muutetaan eteläisestä maanpuoliskosta pohjoiseen, kukkii hän keskellä talvea, — sillä silloin on kesä hänen kotimaassansa, — ja jos ruotsalainen muuttaa minne tahansa, on hän syntynyt ja kasvanut sotilaaksi, — joll'ei hän olisikaan aseissa. Hän on silmänräpäyksen mies, — hän vaatii kaikkea hetkeltä ja hänen on vaikeata ajatella itsellensä pitkää tulevaisuutta, — sen vuoksi olemme me niin uutteria työssä, niin väsymättömiä tuumien luomisessa, — juuri ajattelematta, josko me tai joku mun korjaamme elon. Sen vuoksi on tuo vanha Ruotsi kerrassaan niin rikas ja niin köyhä, — tulevaisuudessa rikas, mutta varoista köyhä, kunniaa janoava, mutta ilman kultaa.
Kun minä täällä olen läpikäynyt tulikokeeni, niin — niin, silloin palaisin minä Ruotsiin. Niin tahtovat vanhempani. Ehkä silloin tuo vanha maa tarvitsee minua, — ehkä minä voin hyödyttää sitä maata, joka on Lännen etuvartiana Itää vastaan, sivistyksen barbarilaisuutta vastaan. Tulee ehkä aika, jolloin tämä etuvartio huutaa "aseisin", ja Kaarlo kahdennentoista päivät taasen koittavat ihmetöinensä, sillä ruotsalaiset eivät tyydy tavallisiin, alhaisiin, hyödyllisiin voittoihin, vaan heidän tulee tehdä ihmetöitä, onnistukoot tai ei, — se on heille melkein sama, kun vaan aikakauden lehdillänsä täytyy tunnustaa: he olivat kuitenkin, mitä he aina ovat olleet.
Kuulkaa, toveri, sanoi tuo viiksihuulinen mies, murtaessansa mykkyä,
jonka palvelija oli saanut postista, jota Afrikan jääkärit hoitivat.
Kuulkaa luutnantti, täällä on teille kirje. Kauhea joukko temppeleitä
— Burlington Iowasta, näen mä.
Tänne — tänne! se on kotona, huusi nuorukainen, ylös hypähtäen, — antakaa minulle kirje.
Hän avasi sen kiireesti — se oli heiltä kaikilta — isältä, äitiltä ja
Felicialta, tuolta sievältä tytöltä.
Rakas Feliks! kirjoitti isä. Me kirjoitamme tänään kaikki — tiedätkö miksi? Minä luin suurella ilolla viime kirjettäsi, kirjoitettu Burlan luona leirissä. Sinä tiedät minun uskoni siitä, että meidän elämämme ja meidän kuolemamme, koko ulkonainen kohtalomme on määrätty edeltäkäsin, — se on vaan tuo sisäinen, joka on meillä itsellä, — meidän motivimme, meidän omatuntomme — kyllin siitä — äiti pelkää elämääsi, minä en sitä tee enempää, kuin jos sinä istuisit jossakin kauppa-konttorissa New-Yorkissa.
Häntä ei sitävastoin voi saattaa uskomaan, että nuo lentävät luodit eivät ole vaarallisempia kuin hiipivät taudit, kuin sumu jostakin suosta tai kulkutaudin tarttumiset. Minä olen ottanut kuvauksen, lohduttaakseni häntä, silloinkuin hänen kuvitusvoinmansa kiihdyttää pelko. Minä olen näyttänyt hänelle luetteluja, jotka todistavat, että useampia vuosittain hukkuu ajaessa, tavallisilla maanteillä ja hevosilla, kuin niitä, jotka hukkuvat rautateillä tapahtuvissa onnettomuuksissa. Sota, sanon minä, korjaa monta kerrassaan, mutta kuitenkin verrattomasti vähemmän kuin taudit korjaavat. Yhden vuoden sota ei murhaa niin paljon kansaa kuin yhden vuoden rauha. Vieläpä sittenkuin sinä nyt jo olet käväissyt niin monta vaaraa, että sinä olet saanut kunnialegionan, niin toivoo hän, eitä Jumala varjelee sinua tästä lähin kuten ennenkin. Tottuu vähitellen uskomaan Jumalan kaitselemusta.