Suurempi vaara kuin sota uhkasi sinua kuitenkin.
Muutamia päiviä sitten sain minä kirjeen Berndtsson'ilta, sisältävä muutamia asiakirjoja. Minä olen varoitukseksi sinulle, elävänä esimerkkinä, mihin ylpeys saattaa viedä ihmisen, kertonut omat kohtaloni — sinä tiedät ne kaikki — rakas Feliks — kaikki. Minä pyydän varjelemaan sydäntäsi ylpeydestä, silloinkin kuin onni hymyilee sinulle. Koita olla mies puolestasi, itsenäinen ulkonaisesta onnesta, — se on pettävä.
Nuo asiakirjat, jotka Berndtsson lähetti minulle, on hän saanut eräältä ihmisellä, jonka minä näin muinoin täti Julianan luona Utå'ssa. Tämä henkilö oli hänen ainoa uskottunsa, hänen kätyrinsä kaikissa himmeissä juonissansa, joita hän kutoi, pohjia myöten turmellaksensa jaloa isääni, murhataksensa hänen leponsa, myrkyttääksensä hänen onnensa ja kiskoaksensa hänet irti kaikesta, kuin hänelle oli rakasta.
Se ei kuitenkaan luonnistunut — siitä, jonka hän on aikonut hänen päiviänsä katkeroimaan, tuli sen sijaan hänen onnensa ja hänen vanhuutensa ilo. Juuri hänen vihansa kautta, joka saattoi hänet kiskomaan irti tuon viimeisen siteen, joka minun isäni tulevaisuuden kera, — tempaamaan häneltä hänen ainoan lapsensa, — minut, — kukoistivat uudet ilot vanhuksen sydämessä. Niin muuttaa tuo rakkaudesta rikas Jumala kirouksen siunaukseksi.
Kuten sinä tiedät, niin tuli minusta toinen ihminen hänen keksintöjänsä kantta, — mutta, kulta Feliks, nuo asiakirjat, jotka ovat minun edessäni, todistavat, että nuo keksinnöt olivat valheellisia. Jokainen asiakirja, joka todisti niistä, oli väärä, tuon äsken kuolleen palveliattaren ja hänen apulaisensa kirjoittama.
Näkyy selvästi sentään, että vanha Martha vain hetkisen omastavoitosta lainautui täti Julianan tuumiin. Katumus oli jo valmisna, hänen rikkoessansa, — ja tämä vaikutti, että hän uskollisesti säilytti vastatodistuksia, jotka olivat hänellä saatavissa, ja näitä oli monta. Kaikki nämät paperit on nyt minulla, ja voin siis, kuten Berndtsson tahtoo, täydellisesti näyttää oikeuteni Valdemarsborg'in omistajana.
Minä en tahdo tuota kuitenkaan, — minä olen täällä luonut itse kotoni, ehkäpä aatteenkin, meidän elantotapamme on saattanut minut mahdottomaksi vanhalle synnyinmaalleni; mutta sinä?!
Kulta, rakas Feliks, sinä olet nyt kreivi Olivesköld; — sukumerkki, sinun yhtäläisyytesi isäni kanssa, ei ole valhetellut, — sinä olet todellakin sen suvun jäsen, joka parina vuosisatana on kunnioittanut ja hyödyttänyt synnyinmaatansa. Älä anna ylpeyden, vaan nöyryyden hengen hallita itsesi, — älä ole hävittämässä, vaan ole isäsi vertainen kunniassa ja sillä nimellä, jota sinä kannat. Tämä on suuri, runollinen, ikuinen totuus periväisyydessä, että se, oikein ymmärrettynä, pakoittaa omistajan käymään samaa rataa, kuin hän on isänsäkin, panemaan kunniansa työt niihin muistoihin, kuin hänellä on.
Se on tämä ajatus, joka yllä pitää koko kansoja ja joka ei katoa, ennenkuin vuosisatoja tyrannius on kuluttanut pois aina muistoon saakka mistä he olleet. Se on periväisyyden aate, joka vaikuttaa, että Ruotsi vielä tänäinkin on jalopeura, jota vaan tarvitsee herättää, taasen, kuten ennenkin, taistelemaan etupäässä uskonsa, valon ja totuuden asian puolesta — mutta kas — uuskreikkalaisilla on orjuus hävittänyt sen heidän kunniapäivänsä muistoon saakka, — ja vaan jättänyt niin paljon jälelle heidän kansallisesta leijonaluonteestansa, ettei se anna käyttää itseänsä sälytys-aasiksi, — itsepäisyys on sankarihengen viimeisin huokaus.
Kumminkin anna minun nähdä, että sinä Afrikassa kehität tehtäväsi, käy eteenpäin sankarien joukossa ja opi tulemaan sankariksi, ja kun sinä väsyt vuosista ja kunniasta, siellä tai Ruotsin palveluksessa, niin asetu lepoon Valdemarsborg'iin ja ala uusi sarja vanhoja Olivesköldejä.