Äitikin tahtoo kirjoittaa — minä lopetan. Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua.
Äitin kirje sisälsi jotakin tuosta uudesta kreivin-arvosta, mutta sangen paljon sodan vaaroista. Hän ei näkynyt toivovan, että hänen Feliksinsä, sotakentällä kumminkaan, korjaisi laakereita, jotka varjoisivat vaakunakilpeä. Vieläpä hän puhui kosteasta ilmanalasta — kastumisen vaarasta — tämä Afrikalaiselle, joka toivoi vesipisarta.
Felicia, tuo hyvä tyttö, näkyi hyvin iloiselta ja toivoi tulevaisuutta. Hän kirjoitti muun muassa: Kas tässä, Feliks, on sinulle pieni noitakirja, minä olen itse virkannut sen, ja luonnollisesti "nuoren kreivin kunniaksi," ja se ei ole voinut löytää kauniimpaa kuin Olivesköldiläis-vaakuna, joka näyttää niin rauhaisalta, ja se on kuitenkin oleva sankarivaakuna. Tuon pienen kirjan sisällä, salapaikassa, (kirja on muuten aiottu siksi, että siihen pantaisiin meiltä tai joltakin entisen hänen korkeutensa Algierien Deijin tyttäriltä tulleet kirjeet, sillä minä luulen, että veljeni, — kreivi, — ei rakastu uudessa arvossansa) — eräässä salakammiossa on muutamia muistoja sinulle.
Oli ennen tapana, että urhollinen ritari kantoi muistoja joltakin naiselta, ja minä ja äiti olemme sellainen naispari jota sinä kyllä voit muistaa, tapellessasi Kabylein kanssa.
* * * * *
Feliks hymyili, — siis yhtä odottamattomasti kreivi, kuin isästäni tuli aateliton, — totta, kaitselmus on tahtonut tuon täti Julianan kautta meitä opettaa.
Te näytätte niin iloisalta, toveri — hyviä kirjeitä, sanoi tuo tuima toveri, joka oli antanut viinipullon hyvältä maistua ja sillä välin tarkkaavaisesti katsellut nuoren ystävänsä kiehtaavia kasvoja.
Niin, hyviä. —
Noh, mitä uusia — onko heillä siellä sota?
Ei.