Tuo ei saattanut loppua vähemmällä kuin muutamalla putelli tusinalla, ja tämän suoraa päätä kokoon pannun juhlan syy leveni kuni salama muukalaislegionassa, kummallisilla kertomuksilla tuosta uudesta kreivistä somistettuna.
Keskellä eläköön-huutoja, naurunrähinää ja lasien kilinää tulivat muutamat Spahis laukaten leiriin, huudolla. "Kabyliä vuoristossa!"
Kabylein oli onnistunut hiipiä vuorisolain kautta kukkuloille, heidän päävoimansa lähestyessä, leirissä olevien sotilaitten niskaan hyökätäksensä.
Tuskin olivat Spahis ennättäneet ilmoittaa lähestyvää vaaraa, kun se jo oli esissä. Sadottain laukauksia jyrisi vuoren solista ja kivien takaa, ja jokainen luoti kohtasi uhrinsa.
He ampuvat hyvin, nuo kabylit.
Kun tämä äkkinäinen hyökkäys kerrassaan kehoitti lähtöön ja tuotti epäjärjestystä tuon ylös rientävän joukon kesken, karkasivat Kabylein päävoimat laaksoon.
Äkkiä oli nyt Feliksin hevonen satuloittuna, ja tuo urhea ratsastaja omaistensa etupäässä. Ankarasti rynnäten riensivät he eteenpäin metsää kohti, jossa Kabyleilla puiden ja pensaiden takana oli varmat piilopaikat ja josta he antoivat murhaavan tulen pitkistä pyssyistänsä raivota hyökkäävien joukkojen kesken. Mutta karskisti eteenpäin, — tuo nuori sankari, joka samoin kuin isänsäkin uskoi kaitselmuksen lähetystä, — kaikilla sankareilla on ollut sellainen usko — ratsasti rohkeasti eteenpäin, rohkaisten joukkojansa, enimmin sen kautta, että hän aina oli ensimmäisenä vaarassa.
Tämä on ruotsalaista sotilasluonnetta. Aina Kustaa Adolfin ja Kaarle XII:stan päivistä, — kansalla on rohkeutta, kun se vaan näkee urhoollisia miehiä — urhoollisuus on niille ja ehkä kaikille joukoillekin jonkunlainen tarttuva tauti — mutta ruotsalaisilla on enempi vastaan-ottoa sen vuoksi kuin useimmilla.
Eteenpäin! eteenpäin! — ne pakenevat, he eivät uskalla pitää puoltansa — huusi nuorukainen.
Koska oli Kabyleillä miehuutta, mutisivat muutamat sotilaat, — he ovat salamurhaajia, vaan eivät sotilaita.