— Kolmekymmentä kartanonomistajaa kahtenasatana vuotena, — sanoi hän itsekseen, — se on paljon, he eivät eläneet vanhoiksi … moni on kuollut ensimäisenä, moni kolmantena vuotena … minä olen elänyt kauemmin, viisitoista. Mutta — lisäsi hän, — Frans'ille ei ole mitään paikkaa … mihinkä hänen tavaransa asetetaan … ei ole sijaa sille.
Tuo vanhus istuutui suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä lattiata, ja vaipui syviin ajatuksiin.
Eräs tyttö hiipi sisään varpaisillansa raskaista kaksois-ovista, jotka kuulumatta liukuivat saranoillansa. Ei vanhus huomannut tätä. Hän seisoi aivan hänen vieressään, kun hän katsahti, ja hän karahti, mutta hän hymyili pian.
— Noh, Emma, olen kai kuullut puhuttavan sefireistä, mutta sinä olet todellakin semmoinen; kuinka tulet sinä sisään? Tulitko sinä auringon säteissä, lapseni?
— En, hyvä eno, varsin luonnollisesti ovesta, mutta eno istui niin syvissä ajatuksissa, ja sitten niin… Minun asiani on oikeastaan sanoa enolle, että kahvi on valmista. Tahtoivat kantaa sen tänne, mutta minä asetin niin, että vähäinen marmoripöytä katettiin, alaalla kaskadin luona… Olenko minä enon mielestä tehnyt pahoin vai hyvin, ehkä olen minä tyhmästi käyttäinyt.
— Et, hyvä lapseni, se on minun lempipaikkani; tule! No, Emmaseni, sinä näytät niin iloiselta ja terveeltä, sinä olet kuni hiljan puhjennut ruusu aina naurusuin.
— Niin, hyvä eno, posti on tullut.
— Vai niin, se ilahuttaa minua. Oliko minulle kirjeitä?
— Ei … ei, mutta minulle oli… Ah, ah! eno, minä olen niin iloinen.
— No mikä sitten?