— Niin, eno, silloin hän käytti itseänsä alhaisesi, keskeytti Emma, nousten seisaallensa punaisena kuni pioni, — oikein alhaisesti, ja veljeni teki oikein, pakoittaessansa häntä toveriensa läsnä ollessa anteeksi pyytämään, niin kreivi ja sukukartanon-omistaja kuin hän olikin.
Tuo vanhus huokasi syvään.
— Rauhoitu, Emma; se on naisellisuus, joka innolla kohottaa sinua, puolustamaan sukupuolesi kunniaa erästä ajattelematonta, kerskaavaa vastaan … anna olla, huonoa menetystä … anna olla; mutta se muistutus opetti häntä.
— Anteeksi, eno, sanoi Emma, heittäytyen vanhuksen kaulaan; — anteeksi, hän on sentään poikanne, sen minä unhoitin.
— Minä olen luullut sinusta. Emma, tulevan hänen tukensa, hänen seuraajansa, hänen ystävänsä täällä maailmassa … että sinä taivuttaisit hänen luontonsa, pehmentäisit sen, jalostuttaisit kaiken tämän rikkauden perijän, mutta sinä et tahdo sitä.
— En, eno, minä en voi.
— Mutta hän rakastaa sinua.
— Ei, eno, hän ei tee niin … ja jos hän niin tekisikin, ei se ole minua, vaan punasia poskiani kuin hän rakastaa. Minä en ole koskaan kuullut hänen arvostelevan naista muulla tavalla kuin hevostakaan. Toisella on pienet koivet, toinen on hoikka varreltansa, kolmannella on koreat hampaat, kauniit silmät, valkea ja pyöreä kaula, ja niin edespäin. Kun Frans puhuu naisista, muistuu aina mieleeni kuinka hevoisseppä oli kotona isän luona ja kuinka he puhuivat rykmenttikokouksista. Silloin sain minä kuulla kaikki viat ja ansiot koko ratsukunnan hevosissa, ja noin puhuu Fransikin pidoista ja naisista, joiden kanssa hän tanssi. Tuo oli raskas kuni galieri, toinen hyppäsi kuni harakka vaksissa, kolmas oli poikki menemäisillänsä, niin hoikka hän oli, neljäs sopertui ja viides oli jotensakin kaunis. Eno, eno. Se, joka näin puhuu tytöistä, hänestä ei koskaan tule hyvä mies?
— Ei sinun tule sanoa, hän tuomitsee nyt pintapuolisesti; mutta jos hän saa herttaisen puolison, niin…
— Eno kulta, sellaista ei minusta tule, kaukana siitä, minusta tulee äreä vaimo.