— Sinä tahdot kai, — sanoi ukko hymyillen, — saada rukoilian mieheksesi?
— Rukoilian? (päätänsä puistaen). En, hyvä eno, ei ole mitään hölmöllisempää kuin rukoilevainen mies. Knutsbon patruuna on sellainen … saattaako nähdä mitään kurjempaa! Ei, vaimolla ja miehellä tulee olla sama ajatus, sama tahto … näkeekö eno, tuo kaikki on tukalaa.
— Siis Fransilla ei ole mitään toivoa?
— Ei, hyvä eno, minä olen köyhä tyttö, minä olen ottolapsi teidän luonanne … se on teiltä jalosti tehty, että tahdotte ajatella minua Valdemarsborg'in hallitsijattarena. Mutta se olisi huonosti minulta, jos minä pettäisin teitä rakkahimmassa ajatuksessanne … ei, ei, sitä en minä voi.
— Siis älkäämme puhuko tästä aineesta. Minä toivon, että Frans nyt kahden vuoden matkustuksen kautta on tullut toiseksi ihmiseksi … saadaan nähdä. Koska he tulevat?
— Vielä tänäpänä ennen puoltapäivää; hevoset olivat tilatut Rödhäll'assa kello kymmeneksi; he ovat siis täällä kello kaksitoista, jos kaikki käy hyvin.
— Sinä et saa näyttää vaivatulta etkä vihaiselta, Emma: iloitkaamme tänään.
— Niin, eno, minä en ole vihainen, Jumala paratkoon, kun vaan saan olla tuota asiaa ajattelematta. Tietääkö eno, minun kyyhkyseni ovat niin kilttiä; mutta he ovat vallan hävittäneet kukkaseni, he ovat repineet niitä, niin että ne ovat huiskin haiskin … minä toruinkin niitä tänään.
— Ja he pelästyivät luonnollisesti kovin siitä, että olivat loukanneet hallitsijattarensa kukkaisia?
— Ei maarkaan; he näyttivät aivan malttamattomilta: minä en koskaan ollutkaan niin ankara, mutta hyvän herrasväen tulee toisten saada herneitä pihassa eikä kukkapengerteessäni. Luulen niiden voivan hyvin kukkieni joukossa; mutta eivät he ymmärrä luonnon ihanuutta, nuot älyttömät, kauniit elukat.