— Aivan hyvin: minä olen mielestäni voinut hyvin väkeni kesken.
Nuori kreivi veti suunsa irveesen, ja se oli hymyn muotoinen.
— Vai niin; no niin, voi olla hauskaa jonkun ajan tutkia kansaa…
Suvaitse. Emmaseni, että tarjoan käsivarteni sinulle.
Oli jotakin niin mahtavaa nuoren kreivin, sukukartanon-omistajan tavassa, jolla hän kohteli isäänsä, että sen todellakin tuli olla isä, joka semmoista voi anteeksi antaa. Tuo nuori kreivi on luopunut vanhasta ylimysvallan käsityksestä kunnioittaa vanhempiansa ja hän luuli tarvitsevansa pitää ainoastaan niin paljon, kuin hän tarvitsisi itseensä perityn arvonsa rikkikuluneesta aatteesta. Tämä, niinkuin kaikki aatteet, jotka ovat syvästi tarttuneet aikakausiin, ei ole sillänsä, vaan se on koko ajatuksen ja mielipidetten jakso, joissa ei ainoatakaan voi eroittaa, kokonaisuuden raukeamatta. Isällinen mahtavuus yhdellä ja lapsellinen nöyryys toisella puolella ovat vallan erottamattomina sidottuna perittäväisyyden ymmärryksellä; sillä jokainen murre sitä vastaan on vapauttaminen, ja yksi ainoa sellainen taittaa mutkan astejaksosta, jolla ei saa olla muuta alkua kuin Jumalan tahto, jos se on oleva seisovainen. Tuo nuori kreivi hävitti siis itse vaatimuksiensa perusteen ja hän antoi niitten turvautua rikkauteen; mutta tämä ei ole aatelin — vaan raha ylimysvallan uloskäynti kohta.
— Vai niin, tuolla istuvat vielä arvoisat esi-isäni, — sanoi kreivi Frans, tullessansa auringon valaisemaan saliin, — Saan sanoa, he näyttivät katkerilta ja totisilta, nuot vanhat patruunat… Ah, isä, olin unohtamisillani, että minä olen kutsunut tänne muutamia ystäviä; he tahtovat metsästää täällä.
— Kernaasti, Frans, he ovat tervetulleita.
— Se on merkillistä kuin alustalaiset yleiseen ovat lihavia. Lapset ovat vähäisien kirkko-enkelien näköisiä niin pian kuin vaan tullaan Valdemarsborg'in tiloille.
— Se ilahuttaa minua.
— Niin, sen voi nähdä, että he voivat hyvin; mutta jos isän rahakukkaro voi yhtä hyvin, on toinen kysymys. Kuinka paljon on isällä Valdemarsborg'ista?
— Enemmän kuin minä tarvitsen.