— Anteeksi, isäseni, lausui poika surkuttelevalla naurulla; — kaikki, mitä voidaan saada, tarvitaan. Minä, esimerkiksi, en voi käyttää edes vähääkään huvituksiin.
— Minä voisin uskoa, — sanoi isä, — että semmoinen summa, joka on kapteenin vuotuisen eläkerahan kokoinen, kuukaudessa taitaisi ja pitäisi riittämän.
— No niin, sen aikuinen raha olikin jotain.
— Mutta tuhansien täytyy perheinensä elää koko vuoden sillä, kuin sinulla on kuukaudessa.
— Niin, tehkööt, kuinka he tahtovat, siitä minä en välitä: mutta niin paljon tiedän minä, että nuori Vildhjerta voi käyttää enempi kuin minä, ja hänen kartanonsa on vähempi kuin tämä… Mutta isä antakaa anteeksi, jos minä muistutan, etteivät lapset siellä näytä kirkko-enkeleiltä, vaan he ovat hyvässä ja kepeässä työvoimassa.
Vanha kreivi kohotti harmaata päätänsä.
— Rakas Frans, minä en tiedä, onko yleiseen menty vanhoista, hyvistä tavoista, mutta minä vastaan otin sukukartanon sellaisena kuin se on. Ei kukaan Olivesköld ole tähän saakka, ja minä toivon, ei tästäkään lähin tule unohtamaan, että hänen tulee olla isänä alustalaisillensa eikä sinä, joka imee heidän ytimensä ja elää heidän hiestänsä.
— Parain isä, minä en suinkaan tahdo kinata, sillä minun tulee kunnioittaa yhtä hyvin isän ikää kuin kokemustannekin, mutta löytyy asioita, jotka ovat tarpeellisia ja jotka maksavat rahaa. Voitteko te ajatella jotakin, joka pahemmin alentaa arvoa, kuin se mikä minulle tapahtui Wiesbaden'issa?
— Mitä sitten? — kysyi vanha kreivi.
— Niin, minä olen lähellä tuttu ruhtinaalle Wallrode-Minningen'istä … hän on alaluutnanttina Preussiläisessä palveluksessa … ja Traumreichen'in herttuan Claes'in kanssa, joka baijerin tykkiväessä käy arvo-askeleensa; siinä kyllä, he ovat minun hyviä ystäviäni.