— Niin, no niin, kohden kaunis.
— No niin, mitä vielä? Kuinka poikani siellä tutustui!
— Tuo oli valitettavasti minun syyni; minä tulin maininneeksi perhettä
Frans'ille ja muutamille hänen ystävillensä, ja…
— No vielä!
— He luulivat, että minä … että minulla olisi aikomuksia tyttöä kohden, rakastuisin… Jumalani, minulla ei ole mitään muuta elääkseni kuin enon hyvyys, enkä ole koskaan ajatellut…
— Yhtä hyvä; jatka, poikani.
— Niin, Frans tahtoi saattaa minut mustasukkaiseksi, hän arveli kaikkien tyttöjen olevan luottamattomia, kevytmielisiä, avonaisia liehakoitsemiselle ja ulkonaisella kiillolle. Minä matkustin sinne ihastuttamaan häntä, — sanoi hän, — mitä lyödään vetoa?
— He löivät vetoa Frans'in kanssa, oliko se niin?
— Oli. kaikesta tästä en minä kuitenkaan silloin tietänyt; mutta vähän sen jälkeen sain minä aavistuksen, että muutamat Frans'in ystävistä olivat puhuneet, että Frans'illa muka oli rakkauden seikka Maria Berndtssonin kera. Minä menin tuota päätä erään luoksi ja minä sain monen maistamisen jälkeen, säälivällä puheella, neuvon, ett'en ajattelisi "semmoista kappaletta"; tämä oli lause. Minä seisoin kuni kivettynyt… Minä puolustin tyttöä, he nauroivat minulle, ja viimein sain minä tietää että kirje, jonka hän muka oli kirjoittanut, luettiin Frans'in iltakokouksissa punssilasin ääressä. Se oli mahdotonta, eno, se oli mahdotonta… Minä pyysin saada yhtyä Frans'in ja ystäviensä kanssa. Minä otin kanssani pari ystävistäni. Se oli kauhea näytelmä; he nauroivat minulle, haukkuivat tyttöä pahimmilla soimauksilla, sanalla sanoen, olin vähällä kadottaa kylmäverisyyteni. Minun täytyi tietää sen tila … ja jos se olisi totta; hyvästi sitten kaikki luottamus ihmisiin.
— Ja sitten?