— Niin Berndt, isä! — sanoi Maria, — Berndt raukka, jonka nyt täytyy ajaa neljä penikulmaa, ennenkuin hän saapuu kotiin.
— Niin, pojan täytyy kärsiä jotakin. Eikä hän ole sokeriakaan, että hän sulaisi. Ei se ole mitään sen suhteen, mitä minä sain kärsiä, silloin kuin minä olin kadettina. Kulkea kahdeksan kolmatta penikulmaa pieni, hento kappa yllä … se oli toista kuin kulkea paksu takki yllä, johon äiti itse on kutonut saran … se ei ole mitään harsoa, lapseni.
— Mutta, hm … äiti.
— Vai niin … niin, kulta Filip, Maria on pyytänyt minua ja sanonut, että sinä kyllä voisit antaa Berndt'ille tuon vanhan kellon, jonka sinä sait Jaakko vainajalta joululahjaksi.
— Niin, kulta, hyvä isä, tehkää se! pyysi Maria.
— No mitä, mitä hän kellolla tekee?
— Mutta, — rupesi rouva, — se ilahuttaisi häntä kovin.
— No niin, kun aika tulee, jolloin hän astuu rykymenttiin palvelemaan. Minä en ole tilaisuudessa saada hänelle siellä vapaata paikkaa … hän saa mennä alaupseerina; tässä ei muu keino auta.
— Kulta isä, minä pyydän myös Berndt'in puolesta; antakaa hänelle kello! — sanoi Göthilda, luoden rukoilevat silmät isäänsä.
— Vai niin, sinäkö kanssa, — hymyili kapteeni koettaen väkisin näyttäytyä iloiselta; — sinä olet kanssa salaliitossa.