— Niin, isä kulta.
— No niin, anna mennä, kunpahan ei poika vaan tulisi ylpeäksi.
— Ei maakan, isäseni, ei se haittaa mitään, — sanoi Maria säteillen voitto-riemusta; kaikilla toisillakin pojilla on kellot, ja se ei haittaa mitään… Berndt on sitäpaitsi ymmärtäväinen ja viisas ja lukee niin kiltisti Latinaa ja kieliä sekä Kreikkaa, ja taitaa piirustaa ympyröitä mustalle taululle, ja historiaa ja maantiedettä…
— Ja seitsemän viisaan viisauden. Jumala armahtakoon minua sinun tähtesi, Maria, mutta, jollei sinusta maailmassa tule lopotin, niin eivät lahjat ole oikein tasattu, — sanoi kapteni nauraen. Hänen pitää saaman kellon … niin hän saa sen. No, anna minun olla … minä tiedän ilman sitäkin, että sinä olet iloinen, Maria, se on hyvin tehty sinulta, että sinä ajattelet Berndt'iä.
— Niin, mikäs tässä auttaa; Berndt raukka jää aina unohdukseen.
— Rakas Maria, kuinka sinä puhut, — virkkoi äiti; — emme me
Berndt'iä unhoita.
— Anna hänen olla, äiti; hän tietää senkin, että Berndt'in koulunkäynti, huone ja ruoka kaupungissa maksavat kaksi kertaa enemmän kuin meidän molempain tytärtemme; hän tietää senkin että poika ei voi auttaa meitä millään, ja että hän sitävastoin auttaa äitiä; hän tietää senkin, että hän saa kehrätä ja että sinä kudot kaiken, mitä tuolla riepusudella on yllään … kaiken tuon tietää hän, ja kuitenkin luulee hän, ett'ei siinä ole kyllä.
— No niin, Herran Jumala, mutta me olemmekin tyttöjä ja me tullemme kyllä tässä maailmassa toimeen — lausui Maria viisastellen, se on toinen asia poika raukan kanssa, joka ei voi mitään työskennellä käsillänsä, vaan ainoastaan päähänsä ajamalla.
— No niin, Maria, siinä sinulla on oikein: tyytyväisyys on suurin lahja. Mutta niin paljon tietänet, että itse saat kiilloittaa kellon. sillä se on tullut jokseenkin tummaksi laatikossa varsinkin kun on ruutia viereisessä kaapissa — joka ei ole hyvä hopealle.
— Oh, kyllä me sen saamme koreaksi, minä ja Göthilda autamme toisiamme.