Sanottu ja tehty. Tytöt, kumpikin kiilloittivat tuon vähäisen hopeakellon, vaan saivat vasta myöhään illalla ilon nähdä sen hopeakarvaisena; sillä pitää hopeakelloa ruutipussin läheisyydessä ei todellakaan ole hyödyllistä metallin kiillolle.
Oli jo iltapäivä, ja tuo kiillotettu kello, joka oli asetettu käymään, naksutti tik tak, tyttöjen suureksi iloksi. Kummallakin oli arvokkaat joululahjansa, sillä Göthildalla oli hyvää aikaa virkata ja neuloa, ja siis oli hänen varastonsa suurin. He saivat lakanankappaleen, jonka äiti oli niin sanoen varastanut mieheltänsä, vähäisen, vähäisen, joka lopullisesti poltti heidän hienoja sormiansa ja se siis kiinnitettiin vanhaan kynänpätkään, josta seurasi että lakan haju lopulta tuntui pohjaan palaneelta.
— Kas nyt!… Nyt on se oivallista: "Korkeasti kunnioitettu Herra
Koululainen Herra Berndt Berndtsson Hagetorp'issa". Niin pitää oleman
kellossa. Eikös se näytä oikein miehen käsialalta, Göthilda, juuri kuin
Berndt itse olisi sen kirjoittanut. — Niin, ei se ole erilaista.
— Tiedätkös, sormikkaissa on oleva näin: "Piku härä Bärn Haaketorp'issa". Niin kirjoittaa aina korpraali, vanha Thorvigg, tervehtiessänsä Berndt'iä. Kumpa vain osaisi kirjoittaa värsyjä… Tiedätkös, isä osasi kirjoittaa värsyjä nuorena. Äidillä on muutama, joita hän kirjoitti hänelle; ne ovat niin kauniita, niin kauniita, ettei äiti voi koskaan oikein lukea niitä sisältä; ja äiti luki ne täällä eräänä päivänä minulle.
— No niin, isä kirjoittaa kyllä vieläkin niitä, vaikk'ei kukaan tiedä siitä, — sanoi Göthilda.
— Kas nyt, sinä, nyt on herttaisuus siinä … jos hän nyt tulisi, paha poika … "riepususi" sanoi isä. Niin se onkin kauheata kuinka hän kuluttaa, hänellä ei pidä mikään. Minä en tiedä kuinka ne käyttävät itseänsä, nuo pojat, mutta niillä tarvitsisi olla rauta haarniska kuni kenraali vainaja Fröjenkult'asta, niinkuin muistat, käytti. Semmoinen voisi sellaisella herralla kestää.
— Hiljaa, Maria, minä luulin kuulleeni kulkusia.
— Mitä?… Ei, ei, ei se ollut muuta kuin äitin avainkimppu, hän on riisikryynejä noutamassa… Se on kauheata, että isä on ostanut viisi naulaa riisikryynejä jouluksi; ja sitäpaitsi paljon kanelia ja pippuria ja inkivääriä… Se on tavatonta kuinka paljon perheen elatus maksaa, niin sanoo äitikin joka päivä … ja sitten on palkkakin niin vähäinen … niin, sen voit uskoa, isä on lähes kolmekymmentä vuotta palvellut, ja sentään hänellä on niin vähäinen palkka, että…
— No, mutta se on sentään monta sataa riksiä, huomautti Göthilda.
— Niin, mutta näes, vuodessa on kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää, ja sitten ei hän saanut komppaniaakaan kuin vasta viisi vuotta takaperin.