— Miks'ei hän saanut sitä?
— Niin, näeppäs, oli muutamia vanhoja kapteeneja, jotka eivät tahtoneet ottaa eroa ja elää eläkerahalla, sillä se on vähempi, eivätkä he voi nähdä nälkää vanhoilla päivillänsä, ja sitten, sanoo äiti, valitsevat he ennen sen, ett'eivät he te'e mitään ja antavat luutnanttien tehdä palveluksen, kuin että he kuolisivat nälkään … ja sitä ei voi kukaan ihmetellä.
— Niin, niin, isällä on kyllä murheensa, isä raukka.
— Niin, kyllä hänellä sitä on, mutta jos sinä olisit terve, Göthilda, niin olisi kaikki hyvin … niin, niin se olisi, — lisäsi Maria, suudellen siskoansa otsalle.
— Ah, Jumalan avulla! huokasi Göthilda. — Tiedätkös, minä olen siis surun lapsi — lisäsi hän, raueten itkuun.
— Kulta Göthilda, älä niin sano … sinä olet riemun lapsi… Ei, ei,
Göthilda, sinä et ole surun lapsi.
— Tiedätkös, sanoi tuo sairas tyttö, — kun sinä autat äitiä hänen toimissansa, niin pistää minun sydäntäni, kun minun täytyy istua sisällä, enkä voi kävellä kymmentäkään askelta hengästymättä: tiedätkös, se on ikävää, niin ikävää … sinä et voi koskaan uskoa kuinka ikävää on istua tuolla sisällä ja kuulla teidän työskentelevän … se on niin ikävää juoda soppaa, tuota hyvää soppaa, sokurilla sekoitettua ja niin makeata… Äiti ei maista sokeria, sentähden, että piisaisi minulle.
— Ei, Göthilda, äitillä on kyllä sokeria … hänellä on kyllä sokeria.
— Ei maar, sen minä kyllä tiedän kaikki ja senkin, että sinä ompelet erästä ristiliinaa, toimittaaksesi minulle kutun ja kutun maitoa, jota minä juon.
— Ei maarkaan, isä sen toimitti.