Frans istui taasen ja alkoi lukea:
"Eräs tyttö — eräs — eräs tyttö. Siinä kyllä, tämä ei sopinut minun tuumiini; minä toin ylös…"
Nuori kreivi vaikeni, hän kalpeni aina enemmän ja enemmän, ja heitti vihdoin kirjeen lattialle.
— Frans! Frans! näetkös, löytyy koettelemisia, jotka ovat kovempia kuin kuolema, tarvitaan rohkeutta, jalompaa, suurempaa, kuin se, ettei pelkää pistoolin suuta. Ei, Frans, sinä et ole minun poikani … et Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja. Sinä et ole kreivi, sinulla ei ole muita etuoikeuksia, kuin ne, jotka sinussa mahdollisia ovat … Frans, sinä olet koreilematta ihminen.
Nuorukainen tirkisteli tunnottomasti eteensä.
— Taltu, Frans: luuletko sinä, että minä vähemmin rakastan sinua sentähden? Etkö sinä luule, että onnettomuus on tehnyt sinut pojakseni? Katso minuun, Frans: näytänkö siltä, kuin minä sinua vihaisin? Sinä näet itse, ett'en minä taida sinua auttaa … että Jumala on niin asettanut, että sinun täytyy…
— Kuolla! niin — mutisi Frans.
— Sinä olet siis pelkuri, hyvä Frans … oivalla tilaasi; sinun isäsi oli jyvätorpparina Utå'ossa: hän on kuollut, hänellä oli usianpia poikia, kuin sinä … no hyvä, tahtovatko he kuolla sen vuoksi, etteivät he ole kreiviä? Sinä olet saanut kasvatuksen, sinä olet tullut toiseen alaan, olenhan minä sinulla, niin kauan kuin minä elän, tai riippuuko sinun onnesi minun kuolemastani? Niin sinä näytät käsittävän sen.
Frans vaikeni.
— Kas niin, Frans … ensi kerran kymmenenä vuotena, — sanoi ukko, ojentaen käsiänsä; — tule, Frans, ja tule siksi minä et sinä moneen vuoteen ole ollut … pojakseni!