Tuo nuori mies syöksi kreivin jalkain juureen ja laski päänsä ukon polvelle.
— Herra! — sanoi vanha kreivi juhlallisesti, — käännä kasvosi meihin armollisesti ja opeta meille oikea tie, että taasen sovitettuna tulla luoksesi! Anna minun, taivaan isä, kerran seisoa edessäsi ja: Herra! tässä olen minä ja lapsi, jonka minulle annoit. Amen, amen.
— Amen, kuiskasi Frans, nostaen päätänsä. — Se oli kova kamppaus, — lausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, — kova kamppaus … minä lankesin syvään … minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi … mutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä… Minä muistan, että te minun piennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani olin, mutta minä pelastuin … rukoilkaa nytkin!
Ja hän painoi taasen päänsä alas, ja isä rukoili lämpimästi, innokkaasti, sydämestänsä, ja kyyneleet vuotivat noista rehellisistä silmistä alas nuorukaisen otsalle.
Kuu paistoi kirkkaasti huoneesen ja valaisi ukkoa ja tuota polvillaan olevaa nuorukaista sekä noita tuhansia äänettömiä todistajia, jotka monessa rivissä olivat pitkin seiniä. Silloin nousi Frans ylös, ja hän suuteli isänsä kättä, sanoen: — Me saamme nähdä, mitä on tehtävä, mutta rohkeutta on minussa … eikä ainoastaan ylpeyttä, — lisäsi hän suuremmalla voimalla kuin vanhus toivoikaan.
Vanhus määräsi, että Frans asuisi hänen oman huoneensa viereisyydessä; sillä hän pelkäsi tuon tuiman nuorukaisen äkkinäistä luonnetta, joka helposti saattaisi houkutella häntä itsemurhaan. Voimalliset luonnot, jotka ovat hennontuueet, tarttuvat usein tuohon oikotiehen, kun he tapaavat sen, joka vie onnellisempaan tulevaisuuteen, ylen orjantappuroiden, aivan yhtäläisestä syystä kuin moni arvaa henkensä heikolle jäälle ennemmin, kuin että hän kävelee turhan mutkatien. Frans ei kuitenkaan näkynyt sitä ajattelevan, hän antoi menetellä kanssansa kuni hengettömän kalun kanssa, ei hän näyttänyt kärsivän eikä miettivän vaan ainoastaan elävän, tunti tunnilta.
Niin kului muutama päivä. Vanha kreivi ei ollut ilmoittanut edes Emmallekaan tuota tärkeätä salaisuutta; hän ei ollut itsekään tehnyt päätöstä, kuinka hän menettelisi. Koko asia olikin hänelle kovin vastahakoinen; mutta täti Juliana, näköisensä kuolemassakin, oli tehnyt niin monta varokeinoa että, jos olisi tahtonut salatakin seikkaa, se ei ollut mahdollista vähemmällä kuin että nuori kreivi luopuisi kaikista oikeuksistansa tai että hän kuolisi. Molemmissa näissä tapauksissa ei tarvinnut sitä ilmiantaa, ja tämän katsoi kreivi parhaaksi.
Kuitenkaan ei Frans kestänyt kauan tätä kovaa iskua, vaan hän sairastui. Hän lankesi arveluttavaan kuihtuma-tilaan, mutta hän koetti kuitenkin pitää miehuutensa, kumminkin vanhan kreivin läsnä ollessa. Turhuus ensin ja, sitten hänen parempi luontonsa joutuivat työskentelemään hänessä, kunniantunto velvoitti häntä näkymään siltä, kuin, että hän kantaisi kohtaloansa kuni mies.
— Sinun täytyy mennä Frans'in luo, — sanoi ukko Emmalle; — sinun täytyy mennä hänen luoksensa ja puhua hänelle hyvää.
— Mutta, eno kulta, Frans ei kärsi oppineita töpössä, ja minä pelkään aina hänen mielestänsä meneväni piiristäni; minä raukka, jolla ei ole mitään puhuttavaa viime hameista, viime konsertista tai viime paaleista, minulla ei ole mitään puhuttavaa, jota hän ei katsoisi oppineelta.