— Mene, lapseni, hän on nyt toisissa ajatuksissa, mene.
Emma meni raskain mielin serkkunsa luo. Hän istui nojatuolissa päätänsä nojaten käteensä eikä hän huomannut hänen läsnäoloansa. Vihdoin aukasi hän silmänsä, ja hänen kelmeät, rumannäköiset, surulliset kasvonsa lepyttivät Emmaa, paljoa ennemmin kuin hän kurotti kätensä ja ehti sanoa: — Terve tuloa, Emma, tervetuloa!
— Sinä olet kipeä, Frans?
— Kipeä? En maarkaan, Emma, mutta … yhtäkaikki. Sano minulle, Emma, keskeytti hän tuumansa, — sano minulle, luuletko sinä, että minä olen paha?
Emma loi alas silmänsä.
— Sinä vaikenet … niin, sinä luulet, että minä olen paha … eikö ole niin … että minä olen kova, tunnoton, raaka, turmeltunut olento … sano suoraan, Emma!
— Rakas Frans, älä kysy minulta; minä … minä pidän sinua … ei, päästä minut.
— Ei, Emma, sinun täytyy puhua.
— Niin, — alkoi Emma ja hän kiinnitti tunnokkaat silmänsä häneen, — minä olen pitänyt sinua pahana, pilattuna, itserakkaana; mutta nyt … ei, nyt en minä sitä usko.
Frans hymyili.