— Niin.
— Älä tee niin, Emma! Tiedätkös, minä olen rakastanut sinua tavallani … sinun muotosi, kävelyksesi ja taitosi, minä olen pitänyt kaikesta, joka saattaisi olla koristukseksi; mutta minä olen pelännyt sinun hyvää sydäntäsi, puhdasta intoasi, tietojasi … siis, ole tyyni siinä suhteessa; minä pelkään sinua vieläkin; mutta minä tarvitsen sinua!
— Tarvitset?
— Niin, Emma, enemmän kuin luuletkaan. Minä olen nyt siinä tilassa, jossa ei mikään lohdutus tule kysymykseen.
— Mutta mikä sitten, Frans?
— Se on se sama, mutta se on nyt niin, ettei mikään lohdutus saata tulla kysymykseen, sillä se ei hyödytä yhtään. Lohdutus ei ole muu kuin turva, joka asetetaan alle, kuin toive on murtunut; aivan kuin sinä, nähdessäsi puoleksi taitetun oksan kukkaisissasi, sidot siinä sen nauhalla pystöön, niin että hän voi parantua kuni … tuo on lohdutus … mutta jos se on vallan erillään ruhosta, mitä sinä silloin teet, jos tahdot pelastaa oksan elämän.
Emma ajatteli hetken; vihdoinkin laski hän kätensä nuorukaisen olalle, sanoen hymyilevällä, lapsellisella luottavaisuudella:
— Niin, Frans, minä panen sen alas uuteen maahan, ja se juurittuu ja siitä tulee oma kasvi puolestansa.
Frans tarttui tuohon kurotettuun käteen, suuteli sitä innokkaasti, sanoen:
— Jumala siunatkoon sinua, Emma siitä sanasta!… Ja hän juurittuu ja siitä omituinen kasvi tulee… Olihan se niin kuin sinä sanoit oksasta, joka taittui irti ruhosta?