— Niin, kulta Frans; mutta minä en ymmärrä sinua.
— Sinä tulet varmaan tulevaisuudessa ymmärtämään minua, sanoi Frans,
Akselin tullessa sisään ja katkaistessa heidän keskustelunsa.
Frans otti toisen asennon, nosti päätänsä ja näkyi riistävän itsiänsä irti langenneesta aistintilastansa, jonka, tuntien hänen luonteensa, olisi luullut ylpeydeksi, kun hän oli niin likellä kilvoittelijaa.
Näin jatkoi Frans pitemmän ajan tarkastustansa ja taasen tarkastustansa, tulevaisuuden mahdollisuutta. Vanhan kreivin kasvot selkenivät päivä päivältä; silla Frans'ista tuli varsin toinen ihminen kuin hän ennen oli ollut. Hänen oli täytynyt alkaa siitä mihin hän kymmenen vuotta sitten oli lopettanut; mutta tämä alku oli vaikea tehdä — kuitenkin vanha kreivi ja ennen kaikkea Emma johdattivat häntä niin vähitellen toivojen radalle. Syksypuoleen oli hän terve taasen ja käveli ulkona.
— Kuules, — sanoi hän eräälle rengille, joka ajoi peltoja; — Kuules, onko tuo työ vaikeata?
— No, armollinen kreivi, ei suinkaan, kun vaan on tottunut siihen.
— Annas minun koittaa!
— No ei, ei sitä tarvitse, kyllä se käypi päinsä.
— Mutta minä tahdon koittaa kyntää, sinun täytyy minua opettaa.
— Herran Jumala? Eihän armollinen kreivi tahdo oppia sellaista?