Frans jatkoi harjoituksiansa, se näkyi huvittavan häntä, eikä juuri kauan viipynytkään, ennenkuin hän rengiltä sai arvolauseen, että hänellä oli "älykäs kyky" kyntämisessä.

Mutta talvi tuli — silloin sai hän kirjeen kirjeeltä lukuisilta ystäviltänsä Tukholmasta, jotka havaitsivat elämän ikäväksi ilman häntä. Hän luki kirjeet ja vastasi ainoastaan yhteen, ilmoittaen, ettei hänen terveytensä sallinut tänä talvena nauttia pääkaupungin huvituksia. Todellisuus oli, että tuo katkaistu vesa oli ruvennut juurtumaan uudessa maanlaadussa, että se nyt oli ruvennut itse luomaan voimiansa, huolimatta emotaimesta, ja samassa heräsi tuon nuoren miehen rinnassa ennen aavistamaton omatunto.

Oli todellakin toista tuntea olevansa mies puolestansa kuin olla ennen hoitolapsena. Tuo edellinen ei tunne mitään, joka kehottaisi häntä taivuttamaan itsiänsä satunnaisen etuoikeuden edessä: tuon jälkimäisen, joka itse omaa sellaisen, täytyy kunnioittaa sitä kaikissa muissa. Siitä tuleekin, että miehellä itse puolestansa on harvoja, joita hän pitää itseänsä etevämpinä, hän elää jonkunlaisessa veljeydessä ylhäisten ja alhaisten kanssa, jota vastoin onnen lapsella on useita hänen ylitsensä ja useita häntä alempana. Tuo edellinen on ihmispiirissä, jossa kaikki on yhtä hyviä kuin hän, mutt'eivät parempia; tuo jälkimäinen keskellä portaita, herroja päällänsä ja orjia alapuolellansa. Tuo jälkimäinen aate on erinomattainkin levinnyt germanilaisessa heimossa eikä se hevillä haihdu. Saksalaiset ovat Euroopan Hindulaista filosofillisilla ajatuksillansa esineistä, kärsivällisyydestänsä ja säätyluokistansa, itsemasentamisesta ja eripuraisista.

Frans oli kuitenkin nyt kokonaan toinen ihminen — hänellä oli ehkä vähäsen aikaa tarpeeksi varustaaksensa siksi silmänräpäykseksi itseänsä, kuin hänen ainoa turvansa, vanha kreivi, menisi häneltä. Silloin täytyisi salaisuus hänen sukuperästänsä ilmoittaa, eikä hän enään olisi kreivi eikä Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja.

Mutta päätös oli tehty; vanhus oli antanut hänelle aatteen, ja Frans'illa oli kyllin voimaa siitä kiinni pitääksensä, ettei se pääsisi veltostumaan — ja kuta enempi hän oli taistellut, sitä voimallisemmaksi tunsi hän itsensä.

Talvi-päivinä hän veisteli; iltasilla oli hän isänsä ja Emman seurassa. Akseli oli matkustanut siihen komppaniaan, jossa hän oli luutnanttina, ja se oli juuri se, jossa kapteeni Berndtsson oli päällikkönä. Hän oli tätä siirtoa hakenut ja saanutkin; minkävuoksi? — sen arvasivat vanha kreivi ja Frans; mutta ei kukaan heistä maininnut siitä sanaakaan, vaikka vanhus aina hymyili, kun hän sai kirjeen Akselilta ja tämä kertoi, että hänellä oli hauskaa Hagetorp'issa.

Silloin, talvi-iltoina, luki Emma ääneensä, jossa Frans muutokseksi auttoi häntä. Nämät illat tulivat hänen ilohetkiksensä, hänen sielunsa huvituksiksi; ne olivat kerrassaan levon ja rauhan hetkiä ja samassa silmänräpäyksiä, jotka alinomaa laajensivat hänen näköalaansa. Oli jotakin niin patriarkallista yksinkertaisuutta näissä talvi-illoissa, kun tuuli suhisi ulkopuolella linnaa, mutta oiva valkea paloi kamiinissa, ja kaikki niin tyyntä, hiljaista ja rauhaisaa tuolla sisällä. Kuinka ihana eikö tuo nuori lukijatar ollutkaan! Mitä selvyyttä eikö hänen lukunsa antanut ymmärrykselle, sillä se on tosi, että eräs, joka lukee hyvin, juurikuin taluttaa kuulijaa aineen kaikkiin käytäviin, kun sitävastoin se, joka lukee huonosti, lakkaamatta näkyisi tahtovan syöstä hänet pois katuvierustalla.

SUKUKARTANON-KIRJE.

Frans oli tullut vallan tyveneksi; hän saattoi nyt vanhan kreivin kanssa puhua onnettomuudestansa, vaikuttamatta häneen mitään. Hän sanoi itse, että hän oli semmoinen, joka herää voipuneena, mutta poltosta parantuneena, jonka murre on uhannut elämää; hän alkaa silloin uutta elämää ja muistaa kuinka hän ennen vuosikausiin ei ollut ainoatakaan päivää terveenä, mutta ei kipeäkään: kuinka kaikella silloin oli aivan toinen väri kuin miten hän nyt katseli asiaa; ja kuinka senjälkeen kaikki tämä kerrassansa hajosi ja sisällisellä itseparantamisvoimalla, väkisinäisillä taitteilla ja lopullisesti hiljaisella levolla poistui tuo pahe. Sellaisen ky'yn antaa eläimellinen osa meidän olemisessamme ja hengellinen vielä korkeimmassa määrässä sentään, ja tuo on senvuoksi kuin me iloisella miehuudella, rukouksella ja toiveilla voimme läpikäydä mitä hyvänsä — jotakin parempaa voi ja täytyy kuohua jokaisesta murteesta; tuo pahe on vieras esine, myrkky, — ja Jumala on antanut meidän sielullemme itseparantamisvoiman poistaaksemme sitä.

— Jalo isäni, — sanoi hän siis eräänä iltana kreiville, jota hän nyt paljon hartaammin rakasti isänä kuin ennen, sillä hänen oikeutensa ei ollut millään etuoikeudella ympäröitty eikä pyhitetty millään lainsäännöllä, — jalo isäni, tuo sukukartanokirje ei lainkaan koske minua enään; mutta koska se oli vähällä tehdä minusta huonon ihmisen, niin tahtoisin minä kuitenkin tietää jotakin siitä.