— Mutta, — lausui herra Blomros, — tänään on minulla paljon tehtävää.
— Niin meilläkin, — vastasi rouva, joka, tuon nuoren tytön avulla, laittoi vaaleanpunaista samettihattua, reunustettu saman värisellä joutsenen udulla, se oli tilattu rouva Gyllenpatron'ille, se on, entiselle rouva Smeurlien'ille, joka asui Österlångkadulla, ja kahdenkymmenen vuoden onnellisen yhdessä olon jälkeen oli jäänyt leskeksi ja sitten antanut kätensä eräälle nuorelle vänrikille, joka sillä ajalla, kuin hän oli asioissa Smeurlien vainajan kanssa, rakasti suuresti kunnioittaen rouvaa, joka miehensä pulpetista löysi suuren joukon tuon rakkaan sinetillä varustettuja nimiä. Hän oli nyt nuori rouva ja hänen täytyi vaatettaa itseänsä uuden arvonsa mukaan, kun hänen talvella tuli seurata miestänsä hänen vanhempiensa luo etelään päin, koska he niin äärettömästi vartosivat "saada sulkea armaan tyttären syliinsä". Tämä lyhyesti kerrottu hatun tulevasta omistajasta, ja rouva Blomros tuntien tämän luonnon laadun oli vähän äreä tänäin — jotakin, jota hänen tupsunsa ja tyttö saivat jakaa markka markalta, niinkuin laissa on. — "Niin meilläkin; muuten sinun toimesi taitavat olla tavallista laatua".
— Hm, ei suinkaan; se ei ole mitään…
— Niin, sen tiesin edeltä käsin.
— Ei mitään, — jatkoi notarius, — ei mitään vähempää kuin eräs testamentti, joka on jätettävä kuninkaalliseen hovioikeuteen ja se kyllä maksaa itsensä … se kyllä maksaa itsensä.
— Vai niin, mutta, jos Jumala on hyvä, niin saattaa pappikin siitä puhua… Noh?
— Niin, näes, minä istun kamarissani enkä tee juuri mitään.
— Hei, kyllä minä sen tiedän.
— Niin, ja minä en ajatellut niin mitään… Kuinkas tänä aamuna oli, kuinkas.
— Mitä vielä? Rakas Blomros sinä näet, että minulla on tehtävää… Onko se sopivaa, Emili, onko se sopivaa! Luuleeko hän, mamselli, että rouva Gyllen … mikä se hänen nimensä taasen oli, Smeurlinska, tahtoo laskoksen noin? Oi, taivaan Jumala! … Niin, puhu, Blomros, me hoidamme omamme.