— Kas, naputetaan ovelle. Tulkaa sisään! sanoin minä, ja niin tuli sisälle, taidatkos arvata ken?
— En suinkaan, minulla on muutakin tehtävää kuin arvata.
— No niin, ei kukaan muu kuin hän, nuori luutnantti, joka auttoi meitä, silloin kuin hevoset karkasivat viime vuonna iljakolla.
— Kas, hän!
— Niin hän, niin. Kuules, hän sanoi: minulla on ehkä kunnia, sanoi hän, kunnia olla tunnettu taasen?
— Niin, hän on varsin kohtelias mies, sanoiko hän, kunnia, sanoiko?
— Niin tosiaankin. Eikö minulla ole kunnia nähdä herra luutnantti
Berndtsson'ia? sanoin minä.
— Ja se oli todellakin hän, tuo sievä poika! — sanoi rouva. — Noh?
— Niin, näetkös, hänellä oli asiaa isältänsä, kapteini Berndtsson'ilta ja hän pyysi minua noudattamaan mitä laillisesti tulee, tulee testamentissä noudattaa, jonka nimittäin vieraitten läsnäollessa teki, päätti ja alle kirjoitti — Neiti Juliana du Valmy Utå'sta. Se on tärkeä paperi ja minun tulee jättää se kuninkaalliseen hovioikeuteen, koska kuninkaallinen hovioikeus on aatelisten perheitten yliholhoja ja neiti du Valmy vainaja, joka on kirjoittanut ja allekirjoittanut…
— No, eikö tuo romotus lopu?