— Niin, näetkös, tämän testamentin on allekirjoittanut, N:o 2.679 aatelista sukua du Valmy Utå'sta ja Skörlundasta. Meidän luutnanttimme tulee iltapäivällä tänne.
— Herra Jumala, tuo noiduttu hattu… Niin, älkäämme neuloko noin tavattoman tukevasti, kyllä se nuorella rouvalla pitää, niin kauan kuin hän tahtoo sitä käyttää. Vai niin; silloin täytyy sinun tuoda hänet sisään luoksemme.
— Vai niin, vai niin.
— Me olemme vierashuoneessa. Niin, sen minun täytyy sanoa, olisin minä ollut tyttö, niin varmaan olisin minä rakastunut tuohon kohteliaaseen mieheen, niin kohtelias oli hän. Ah Jumalani! Eikö hän sanonut: "eihän armolliseni vaan loukannut itseänsä", — sanoi hän … minulla olikin päässäni tuo vivahtava samettihattu, jonka kreivitär, joka asuu tuolla alaalla Blasii-holm'assa, oli tilannut… Armolliseni! Ja sitten kysyi hän nimeämme ja talutti minua toisessa käsivarressa ja Emiliä toisessa, ja niin hankki hän meille nestettä ja vettä sekä antoi minulle Eau de Colognea, sillä minä olin vähällä pyörtyä … sinä muistat kai hyvin kaiken tuon, Emili?
— Niin, täti, aivan hyvin.
— Eikö hän ollut kohtelias ja siisti mies.
— Oli, täti.
— Sinun tulee olla hyvin kohtelias, Emilini, etkä sinä saa näyttää niin vieraalta, kuin sinä tavallisesti olet, etkä alakuloiselta … se on kaunista nuorelle tytölle, ja Jumala varjelkoon minua opettamasta sinulle muuta niinkauan kuin sinä olet meidän leikissämme … mutta jonkunlaista kohteliaisuutta täytyy hänelle osoittaa, joka tuli kuin pelästyksen enkeli.
Se tapahtui todellakin. Kello neljä oli luutnantti Berndtsson siellä. Sittenkuin me viimeksi näimme hänet, on hänestä tullut täysi kasvanut kaunissilmäinen mies, ja hänellä oli muodin mukaiset viikset. Oli jotakin voimakasta ja päättäväistä hänen kasvoissansa, jotakin, joka heti miellytti ihmisiä hänen eduksensa. Hänen käytöksessänsäkin oli jotakin rakastettavaa, yhtähaavaa miellyttävää ja omatakeista että se, joka tahtoi häntä tarkastella, saattoi kyllä huomata, että hänellä oli ponteva luonne, joka teroitti tulevaisuutta.
Tuo pieni hyväntahtoinen notarius vei hänet tuohon niin kutsuttuun vierashuoneesen, huoneesen, josta oli muuan noita ihania näköaloja, naapurin kattojen ja niihin kuuluvien räystäskuorien yli. Huone oli, paitsi sohvaa ja sinisellä Vadstenassa kudotulla liinalla päällystettyä divanipöytää, kaunistettu herra ja rouva Blomros'in öljy-kuvilla, jotka eräs kuleksiva taituri oli maalannut, ja hänellä oli ollut se omituinen lahja, että oli maalannut nenän korvan läheisyyteen, joka kuului perspekiiviin, mutta, joka tekikin kuvat kelvottomiksi olemaan alkuperäisten tunnusmerkkeinä.