Suurella ihastuksella alkoi rouva: — Oh nöyrin palveliatar … en uskaltanut toivoa taasen nähdä herra luutnanttia … me asumme niin kaukana poikessa, ja Blomros ei tahdo mennä yleisiin huveihin. Olkaa hyvä ja istukaa.
— Se oli minun velvollisuuteni, — sanoi Berndtsson kohteliaasti, — etsiä perhettä, jonka kanssa minun on ollut onni tutustua, vaikk'ei juuri onnellisessa tilaisuudessa.
— Oh, me emme koskaan saata kyllin kiittää luutnanttia. Sata kertaa olen minä kysynyt Blomros'ilta: Rakas Blomros, etkö sinä ole nähnyt herra luutnantti Berndtsson'ia? Mutta ukko-kultasellani on heikot silmät eikä käy juuri koskaan ulkona. Niin, minä oikein surkuttelin sinua, Blomros'ini, senvuoksi, ett'et sinä hoida terveyttäsi etkä ole liikkeellä. Herran Jumala, isä vainajani, joka oli tullin palveluksessa, harrasti liikettä niin, että hän käyskenteli sekä aamu- että iltapäivinä; ja hänestä tulikin kahdeksankymmenenviiden vuotias ja hän oli roteva viime hetkeen saakka, ja hänellä oli sellaiset hampaat, että hän viimeisenä jouluna, kun hän eli, pureskeli pähkynöitä.
Tuo oli todellakin sopiva aine keskustella ihmisten kanssa, joka itse lakkaamatta puhuu, ja niin oli rouva Blomros'in laita.
— Kah, Jumalani, — keskeytti hän vihdoinkin yksin puheensa, — kah, kuinka Emili viipyy kahvinensa. Asia on niin, luutnantti tietäköön, että piiat ovat saaneet luvan mennä ulos, toinen kotiin vanhempainsa luo etelään päin ja toinen vähän kaupustelemaan, eivätkä he koskaan saavu takaisin.
Oikeastaan ei vallasväki Blomros'illa ollut muuta palvelijaa kuin muuan matami, joka kävi siellä, siivoomassa, vettä kantamassa ja auttelemassa keittiössä, silloin kuin vallasväki nimittäin söi keittoruokaa, joka ei kuitenkaan aina tapahtunut.
— Ah, kuinka me olemme odottaneet tuota siunattua tippaista, — sanoi rouva, Emilin sisään tullessa tarjottiminensa.
Emili oli tosiaankin kaunis kuni Hebe, kun hän allapäin ja punehtuneena nii'asi vierasta.
Näytti siltä, kuin kahvi olisi elähyttänyt luutnanttia, sillä nyt onnistui hänen saada puhuakin, ja hänen hauskat pilapuheensa, hänen ystävällinen kohteliaisuutensa vaikuttivat pian sen, että itse Emilikin sekaantui keskusteluun. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, koska täti Blomros useimmiten keskeytti hänet, sanoen: — Emili kulta, sinä olet ainoastaan lapsi. — Ja hän oli kuitenkin seitsemäntoista vuotias, ja silloin tyttö ei enää saata olla lapsi.
Perhe neuvostossa oli päätetty, että luutnantti pyydettäisin jäämään ja notariuksella oli jo suloinen esimaku lihamöykyistä ja munakokkeleista, joka oli aimoinen ruokalaji sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.