Emili jätti heidät siis pian, paistaaksensa itsiensä Matami Malm'in seurassa keittiön-lieden luona.
— Mamselli Emili on vaan sukulainen, kuulen ma, — sanoi luutnantti; — minä luulin, että hän oli tytär tässä perheessä … hänessä on jotakin yhtäläisyyttä.
— Niin kyllä, moni on sen sanonut, ja ne ovat kai, luulen ma, nuot siniset silmät … sillä hänellä on tumman sinervät silmät, melkein tummemmat kuin minulla, jotka, hyvä ukkoseni, väittää olevan ruunilaukkaiset… Eikö mitä, lapsi parka! Hän ei ole lainkaan sukua meille.
— Vai niin, mutta hän on löytänyt kuitenkin äitin.
— Niin, Jumala sen tietäköön, minä olen tytölle varsin kuin äitinsä ja pidän häntä ankarasti ja kohtuullisesti, sillä ei tule oppia kahistelemaan ja liekailemaan Jumalan lahjoilla.
— Niin, siitä minä olen varma.
— Niin onkin… Ei, hän ei ole sukua, hän on ottolapsi. Kas, se oli nyt niin, että meillä oli täällä tyttö, mutta, joka oli vähän minun sukuani, varsin sievä tyttö, niin sai hän keuhkotaudin ja kuoli sairashuoneessa. Voi, Jumalani, Jumalani; kuinka kurja ja laiha hän oli kuollessansa; koko hänen käsivartensa ei ollut paksumpi kuin minun pikku lilleni… Ja niin Blomros ja minä ajattelimme, ja niin sanoi Blomros: Emmekö saata ottaa maanjunkkari Frid'in tytärtä luoksemme? Sillä nähkääs, maanjunkkari Frid asui … ei kaukana Teljestä ja hän oli vanha tuttu Blomros'ille, ja siellä olimme me nähneet lapsen. Silloin armahdin minä kakaraa, joka oli ainoastaan kymmenen vuotias ja otin hänen tänne; sillä hän oli sekä isätön että äiditön ja yksin koko maailmassa, ilman sukulaista.
— Se oli teiltä jalosti.
— Oh, sen Jumala tuomitkoon, — sanoi rouva hurskaalla luottamuksella; — mutta niin paljon minä tiedän, että hän on saanut täällä sekä sivistystä että ihmistapoja.
— Sitä en minä epäile.