— En, — keskeytti Blomros, — en koskaan ijässäni.
— Vaan tuo vieras ei tahtonut laskea häntä, vaan pänttäsi, että Blomros oli hänen setänsä, — jatkoi rouva, — ja syleili häntä ja puristeli Blomros parkaa ja oli vähällä loukata häntä. No, vihdoin laski hän hänet, sanoen: kah, anteeksi, nyt huomaan erehdykseni … eikö se ole notarius Tupsu, jonka kanssa minun on kunnia… Blomros vihastui, sillä ukkoseni ottaa joskus pahan pään, ja meni menojaan.
— Siinä notarius teki oikein.
— Niin, enkös tehnyt? Mutta minä sanoin mietteeni, lausuen: Herrat, te, jotka olette parempia ihmisiä, käytätte itseänne varsin konnamaisesti vanhaa miestä kohtaan.
— Ja niin he nauroivat, — lisäsi rouva innostuneena; — eikä se ollut kukaan muu kuin nuori kreivi; hänellä tulisi olla parempi äly.
Ateria oli valmisna ja jokseenkin pian päättynyt, vaikka luutnantti asetettiin notariuksen ja rouvan väliin, sillä siinä oli paras paikka. Berndtsson johti puheen viisaasti musiikiin, ja rouva vakuutti, että Emili soittaisi aterian loputtua. Kävi niin. Vanha klaveeri avattiin ja notarius tomutti hiukan sitä, puhaltamalla kieliä, ja Emilin täytyi istuutua.
Instrumentti oli kehno, mutta tällä huonollakin soittoneuvolla soitti Emili hyvin, tunteellisesti ja maukkaasti, ja Berndtsson istui vaan ja ajatteli miltä se näyttäisi, jos tuo sievä tyttö istuisi loistavassa, valikoitussa salongissa soittamassa parempaa pianoa. Hän uneksui tuosta ihmettelemisen surinasta, joka olisi kulkeva kuunteliain joukossa. Hänen unensa pysähtyi — tuo soma tyttö nousi ylös ja hän änkytti muutamia kohteliaisuuksia, jotka hän kuitenkin vaistomaisesti tähtäsi tätille, aikoessaan niitä tytölle, jotakin, joka oli hyvä molemmin puolin.
Vielä istui hän jälellä, keskustellen somasti kuinka onnellista se olisi, jos saisi elää jonkun perheen piirissä — kuinka tyhjää hänestä oli kuitenkin nuoren miehen elämä Tukholmassa, kuinka ikävää. Hän puhui todellakin viehättävästi kodistansa — sanalla sanoen, rouva ja notarius vuorostansa pyysivät häntä pitämään heidän perhettänsä toisena kotinansa, pyyntö, joka tosiaankin ilahutti tuota nuorta miestä.
— Varsin sievä mies, tuo luutnantti, sanoi rouva, kun notarius, joka saattoi vieraan valolla rappusia alas ja sulki portin, palasi. — Varsin kohtelias, nuori mies, — sanoi hän, — todellakin niin tarkka, niin tarkka… Mutta, Herran Jumala, kuinka sinä soitit huonosti, rakas Emili, sinä, joka olet oppinut, maksoimmehan me mamselli Löfgren'ille kuusi killinkiä tunnista; siitä tulee koottu ropo, siitä, tyttöseni … ja niin istut sinä ja sekaannut tuon tuostakin ja soitat tuon valssin, Bethovens tiedän mä sitä valssiksi.
— Täti kulta, minä olin tosiaankin niin ujo, niin.