— Niin, ujo sinä aina olet, ja sinä teet siinä oikein muille miehille; mutta kun minä pidän armossa nuorta miestä, niin on se hänen siveän puhtautensa takia, eikä sinun silloin tarvitse olla niin ujo kuin niitten töllöjen edessä, jotka sinua kurkistelevat kirkkoon mennessäsi. Se on varmaa, ettei luutnantti Berndtsson ole saattanut tyttöä ujoilemaan sillä tavoin. Mutta, Jumala armahtakoon, minä ymmärrän kyllä mamselli Frid'iä, hän tietää, että näyttää somalta tuo, kun hän luo alas suuret silmänsä, niin että nuot pitkät silmäkarvat näkyvät, ja vähän punehtuu ja näyttää autuaalta … niin, sen tietää mamselli pienokainen. Mutta sen minä sanon, Emili, ei mitään teeskentelyä, ei mitään romaanimaisia keinoja minun läsnäollessani, vaan katso tuimasti miestä silmiin ja puhu hänen kanssansa, niin että soi. Näyttää siltä kuin jos sinä olisit sorronalainen tässä talossa … ikäänkuin notarius olisi häijy sinulle, tai minä, joka olen kuni äiti…

— Täti kulta!…

— No niin, Emilini, sinä saatat saada pahempaakin kuin täällä … se ei tapahdu kaikkialla, että sinä saat lihamöhkäleitä ja munakokkelia ja munia paljaana arki-iltana.

Täti oli nyt kerran tullut kurituksen tielle ja jatkoi sitä, notariuksen kävellessä edestakaisin pitkin erästä mattoa, joka oli ovien välillä, ja se oli jaettuna mustiin ja punasinertäviin ruutuihin. Tämä oli hänen tapansa kuluttaa tuota vähän jälellä olevaa iltaa, jota rouva käytti jalommalla tavalla, eli luonnolla kanssa-käymisestä yhtä perusteellisesti, kuin itse Knigge.

Berndtsson taasen oli sekä iloinen että ikävystynyt. Hän tunsi erään sanomattoman ilon tunkeutuvan sieluunsa, ajatellessansa tuota suloista tyttöä; mutta silmänräpäyksessä tuli ajatus ja hän kysyi itseltänsä. — Mitä sinun tulee tehdä? Sinä olet itse köyhä, hän köyhä… Ei, ei! En minä häntä ajattele.

Nämät päätökset eivät kuitenkaan olleet mistään arvosta eivätkä vaikutuksesta. Kun rakkaus tunkeutuu säteinensä sieluun, niin ovat ne yhtä vastustamattomia kuin auringon, kuin totuuden valon säteet. Ei löydy mitään maallista voimaa, joka juuri kuin estää auringon paistamasta ja totuuden sanat valkeuden vauhdilla rientämästä väkijoukon läpi. Järki, miete, kaikellainen ihmisellinen viisaus, kaikellainen väkivalta — ei voi estää toista eikä toista.

Kuitenkin päätti luutnantti olla käyttämättä vallasväki Blomros'in kutsua. Hänen ei tulisi nähdä tyttöä.

Tähän päätökseen pysähtyi hän, ja, todellakin, se oli viisainta nuorelle miehelle, joka oli päättänyt tulla mainioksi ja rikkaaksi; sillä hän ei saattanut koskaan tuota vähäpätöistä roolia, jota hänen isänsä näytti, sitä outoutta, jossa hän eli, ja tuota taukoamatonta murhetta, joka oli sijoittunut hänen kehtonsa ympäri ja niin usein noloutti ilon tuolla kotona — nuot ijäisesti ijankaikkiset raha-huolet, jotka sortivat jokaisen toiveen ja väsyttävinä riippuivat jokaisessa siitä suoriutumisen kokeessa.

Se oli tämä jota hän tahtoi ja hänen täytyi välttää — köyhyyden ja tarpeen pakkonuttua ei hän tahtonut kantaa, ja kun aina, jollei ylenkatseesta, kuitenkin puheesta ja armottomuudesta tulee se kirjaus, jota kansa panee onnettomuuden pukuun, sen takia hän kauhistui; sillä hän näki ympärillänsä ihmisiä, jotka eivät omanneet näitä murheita, eivätkä olleet poikkeen sysättyjä, ja kuitenkaan nämät ihmiset eivät olleet likimainkaan niin hyviä, niin valistuneita eivätkä niin arvossa pidettäviä kuin hänen isänsä.

Kun katsotaan tuota epätasaista jakoa, niin täytyy, uskoaksensa ijankaikkista oikeutta, myöskin uskoa sitä tilaa, jossa henki saattaa olla ja todellakin on onnellinen ainoastaan itse kauttansa, itsenäinen kaikesta muusta paitsi omasta suunnastansa ja vapaasti seuraa sitä tietä, jonka hän on valinnut, ulkonaisten esteitten hämmentämättä.