— No, vihdoinkin, se oli kuitenkin hovicharge. Siis eräs hovijunkkari, ja hän?
— Niin, hänellä on vaan polttimo, ja…
— Vai niin, se on tuollainen … hän käy ruotsalaisissa saappaissa ja elää elinkeinolaisena … vai niin. Mutta, Liinaseni, nyt ovat asiat varsin toisin. Sinä et tapaa täällä professoreja eikä rovasteja; he ovat hyviä paikallansa; mutta ei tule sekottaa tietojen aatelia, niinkuin muuan kirjailija sanoi, sydämen aateliin, se on, niihin, joilla on ylempi ajatustapa.
— Ylempi ajatustapa, äiti?
— Niin, me emme ymmärrä oikein toisiamme. Minä tahdon selittäidä. Sinä tiedät, lapsukaiseni, että kuningas on kaikkein korkein yhteiskunnassa.
— Kyllä.
— Sinä tietänet, että kuningas, joka hallitsee ja käskee monta miljoonaa ihmistä, saattaa valita näiden joukosta arvokkaimmat ja parhaimmat, ja sen hän tekeekin.
— Niin.
— Niin kyllä. Mutta, katsos, oletko sinä koskaan kuullut, että kukaan kuninkaallinen henkilö on ollut oppineitten miesten ja nerojen seurassa ja niin edespäin … etkö sinä ole lukenut historiaasi paremmin! Koska näet sinä professorien esiintyvän hoviseurassa tahi saattanut näyttäytyä edes koskaan muulloin kuin niinä päivinä, jolloin otetaan vastaan pêle-mêle kansaa kaikista säädyistä. Tämä tulee siitä, että oppi, tiedot ja kaikki sellainen ei kuitenkaan muodosta herttainta puolta maan sivistyksestä. Oppineet, niin sanoakseni, kyntävät maata, tekevät kaivamistöitä; mutta sivistyneet kasvattavat sen kukkia ja hoitavat niitä. Sivistys on varsin toista kuin tieto, lapseni. Minä olen nähnyt sivistyneitä ihmisiä, jotka tuskin olivat lukeneet lyhyintä Ruotsin historiaa, eivätkä lainkaan tienneet, missä Hernösand on; mitä olen nähnyt ihmeitä oppineista, joilla ei ollut "qvintiniäkään" sivistystä, vaan kelpasivat ainoastaan yksinään istuskelemaan. Sivistys on kuin seurustella ihmisten kera ja, ymmärrä minua oikein, saattaa puhua koko päivän ja kuitenkin illalla saattavat panna maata hyvällä omallatunnolla, etteivät he oikeastaan ole sanoneet niin mitään.
— Mutta, äiti!