Vapaaherratar jatkoi: — Sinä kai luulet, lapsukaiseni, että jokaisessa tilaisuudessa tulee ajatella läpi kotaisin sitä ainetta, josta on kysymys. Kuule kanssapuhetta ja sinä huomaat, että sivistyneet ikäänkuin liuskahtavat itse aineen ylitse; sinä et saa koskaan kuulla arvostelua, sillä niistä ei pidetä, jotka tuomitsevat, sillä luonnollisesti jokainen tahtoo itse tuomita. Sinä et saa koskaan kuulla aprikoimista, sillä jokainen osaa itse aprikoita, ymmärrätkös; ei siis tule tehdä sitä eikä tätä ja kuitenkin, Liinaseni, kaukana siitä keskustella yksitavuisesti. Tulee puhua, olla miellyttäväinen, tarkkaavainen, puuhata aineessa … olla suorasukainen, vaan ei koskaan saa lausua mitään tarkoituksiansa eikä mietteitänsä.
— Mutta, äiti, tuo sivistynyt elämä teidän salongissanne mahtaa olla jokseenkin ikävää.
— Ikävääkö? Lapsi, taidetaanko sitä kutsua ikäväksi, kun ei koskaan saa vastusta? Onko tuo mitenkään huvittavaa, että henkilöt, joiden kera puhutaan, taukoamatta ovat omaa ajatusta? Siitähän tulee keskenäinen sota, joka ei koskaan taukoa… Tai jos he ovat nerokkaita ja taidoissa etevimpiä ja pakoittavat jonkun ääneti kuuntelemaan heidän puhettansa, siitähän tulee ijankaikkinen luento, ja kun etsitään seuraelämän huveja, niin ei ole pakollista alituisesti myöntyä eikä taukoamatta kinata eikä lakkaamatta tulla neuvon-alaiseksi.
Liina oli vaiti.
— Sinä huomaat, että minussa on oikeus, — jatkoi äiti-puoli, — ja jos on taitoja, niin tulee kaikella muotoa karttaa, ettei niitä ilmaise; sillä jokainen tahtoo itse sanoa sanasen joukkoon … sanalla sanottu, tätä kutsutaan ihmisyydeksi, savoir vivre, eli miksi sinä tahdot, ja sitä opitaan ainoastaan harjoittamalla.
Tässä silmänräpäyksessä astui tehtaan-isäntä sisään. Tämä oli mies, jota olisi saattanut kutsua tavalliseksi, jollei hänen muotonsa ja koko hänen persoonallisuutensa olisi ilmaissut sydämmellistä "bon hommie" (meillä ei ole mitään suomalaista sanaa käytettävänämme).
Hän oli lähes kuusikymmen vuotias, mutta vielä tukeva, jotenkin lihava, punaposkinen ja hänellä oli sävyisä ja tasainen nenä, joka juuri kuin huvin vuoksi oli ottanut paikan iloisan silmäparin keskiväliin, jotka eivät kumminkaan tehneet ukon-nuolia, vaan hymyilivät tyytyväisinä kaikelle. Hänkin oli ollut onnen hoitolapsi. Hän oli yksi niistä syntyneistä asiamiehistä, joilla ei ole edes hyvää päätä muissa kohden, mutta uskomaton vaisto heti voiton löytämisessä keinojen kautta. Tätä kutsutaan sukuviaksi ja se onkin jonkinmoinen nero. Kuitenkin oli se, niinkuin kaikissa todellisissa neroissa, hänestä itsestänsä aivan yksinkertaista, eikä hän ajatellut koskaan, että hänessä olisi syntyessänsä tuo nero — niin suuri oli hänen neronsa todellakin.
Jos me otamme tietoja niinkutsutuista hyvistä päistä, tuomitsevat he aina itseänsä petollisesti, siihen kuin he todellakin kelpaavat, se on, johon heillä on taipumus, joka siis menee vaivatta, niin sitä he pitävät vähäpätöisenä, juuri senvuoksi, ett'ei heillä siinä ole mitään vaivaa; mutta jos he sattuvat kohtaamaan jotakin jossakin, joka on heille vaivalloista, ja he siinä koittavat kappaleen eteenpäin itseänsä, niin luulevat he, että he juuri tässä mahtavat suurentaa — ja he pysyvät kuitenkin aina vaivaisina. Varmaa on, että ihminen, joka osaa uida antaa vihkiä itsensä uimamaisteriksi ja pitää itseänsä tavattoman mainiona miehenä, — kuin sitävastoin ankka on sekä ujompi että ui tulematta koskaan maisteriksi.
Tuo iloisa mies tervehti vaimoansa suukkosella.
— Hyvää päivää, vapaaherrattareni! — sanoi hän. — No sinä istut ja puhut Liinan kanssa. — Hyvää päivää, Liinaseni! Jumala varjelkoon sinua, lapsi! Mutta todellakaan etkö sinä ole hyvin vaurastunut tuolla alaalla siskoni luona. Sinä olit, Theolinda vainajan eläessä, ja sinä olit kotona, juuri kelmeä raukka, teeveden poikanen ha, ha! Mutta kas rieskamaito, paahdettu juusto, tuore juusto, tuore voi, marjat ja maito … ha, ha! tuo virkistyttää ihmistä.