— Minä istun ja puhun Liinalle seura-elämästä, — sanoi vapaaherratar.
— Niin, seuraelämä, ja ha… Sitä en minä ole juuri koskaan ymmärtänyt, muulloin kuin nuoruudessani, kuin meitä oli muutamia ystäviä maljan ääressä. Se oli elämää ja tupakansavua niin, että oli kuin pilvihattaroita katossa, ha, ha! Mutta toiset ajat, toiset tavat… Ja. kuuleppas seuraelämästä, niin tietää äiti sen asian juurta jaksain. Se oikein miellyttää minua vähän kuin puhutaan minulle meidän huvittavista ja elähdyttävistä pidoistamme … vapaaherrattareni on henki kaikessa, ha, ha … todellakin henki. Ja sinä, Liinaseni, sinusta tulee yksi henki lisää, ha, ha. Mutta missä on Attalie?
— Hän vaatettaa itseänsä päivälliseksi.
— Vai niin … tuleeko tänne keitään?
— Ei, ei tänäpänä, vaan katsoen siihen…
— Pah … kah, nyt on Liinan syntymäpäivä… Kahdeksantoista vuotta, tyttöseni. Tule tänne! (suudellen häntä otsalle) Jumala siunatkoon sinua, hyvä Liina, tulkoon sinusta niin hyvä henki, kuin äiti-vainaasi oli, tulkoon sinusta, Liinaseni, niin sinusta tulee iloinen elämässä ja tyyni kuolemassa!
Patruuna pyhkäisi äkkiä hymyilevät silmänsä, sanoen:
— Ha ha, minä olen niin helläsydäminen kuni joku vanha matami… Se on pilkallista joskus. — Ja niin hän nauroi taasen.
— Niin, hyvä Anton, on vaikeata täyttää Theolinda vainajan paikkaa, — sanoi vapaaherratar hellästi.
— Eikö mitä, ei lainkaan vaikeata; minun vapaaherrattareni on suloinen, hyvä vaimo, kuni Theolinda vainaja, Jumalalle kiitos, minulla on onni naimisissa.