Siinä olikin tuolla hyvällä tehtaan-isännällä oikeus, sillä hänen luonteensa oli niin tyytyväinen, niin tasainen ja iloisa, ja hänen mietintövoimansa oli niin nykerä, ett'ei hän saattanut tulla onnettomaksi naimisessa, muuten kuin, että hän saisi vallan hirviön. Sitävastaan ei hän nauttinut erittäin sielun iloja, tuo niinkutsuttu myötätuntoisuus oli hänellä varsin outo. Kun hän vaan tiesi, että hänellä oli vaimo, joka otti hänet hyvin vastaan, sillonkuin hän katsoi ylös, joka oli emäntänä pöydässä ja salongissa, jota kutsuttiin vapaaherratar Antoniksi, silloin oli hän iloinen. Että häntä nyt kutsuttiin "vapaaherratar Anton", ilahutti häntä päälle kaupan, ja senvuoksi hän käytti lempisanaa: minun vapaaherrattareni.
Attalie astui sisään.
Luonnikkaampaa pukua ei olisi saattanut helpolla nähdä, ja vapaaherratar heitti voittoriemuisen silmäyksen tyttäreensä ja enemmän huomaamattoman Liinaan, joka vielä, puettuna, valkeaan aamupukuunsa, näytti vähän nunnamaiselta.
— Ah, katsokaa isä! lausui Attalie, rientäen suutelemaan tehtaanisännän pyylevää kättä, ennenkuin hän ehti sitä estää. — Hyvää huomenta, isä kulta!
— Huomenta, lapsi? Kello on yli yhden… Mutta katsos, todellakin kaunista; sinulla on makua, saat luvan vaatettaa Liinan täällä, ja tehdä hänet pieneksi damiksi, niinkuin sinä itsekin olet… Ah, siitä on tuleva varsin hauskaa.
— Oi, Liina osaa niin paljon enempi kuin minä, hän on oppinut niin paljon ja hän osaa niin paljon.
— Niin, Jumalalle kiitos siitä … sillä siitä, joka ei mitään osaa, tulee köyhä aikoinaan. Mutta katsos, Liina ei ole koskaan elänyt näin suuresti. Kun Theolinda vainaja eli, niin näimme me ani harvoin vieraita, ja silloinkin aina vaan asiakumppania ja jonkun matkustavaisen. Nähkääs, me emme muuttaneet tänne ylös, ennenkuin Theolinda parka terveytensä takia tarvitsi alituisesti lääkäriä … hm, ja silloin, nähkääs, ei saattanutkaan juuri tulla kysymykseen… Kuitenkin pyysi Theolinda, että Liina saisi olla sisareni ja lankoni luona, siksi kuin hän tulisi vähintäin kahdeksantoista vuotiaaksi, ja sen minä lupasin ja … ja yhtäkaikki, Liina on minun tyttäreni ja hänen tulee olla minun talossani.
Tuskin huomattava tyytymättömyyden pilvi lensi vapaaherrattaren kasvojen yli ja Attalien ylähuuli tärisi ikäänkuin suonenvedon puuskan vaikuttamana.
Liina oli istunut ääneti, mutta hänen viisaat silmänsä olivat kiinnitetyt äitiin; hän huokasi hiljaa, kun hän näki pilvihattaroita, jotka hän ymmärsi, vaikk'ei isä nähnyt vähääkään miettivän lausettansa minun tyttärestäni ja minun talostani.
— Onhan isällä meitä kaksikin, — sanoi Liina, tarttuen Attalien käteen: — Attalie on myöskin isän tytär.