Tätä myrskyä ja viuhinata, taistelua tuimaa!
On vartenikin vaarassa jo näin.
Olen häilynyt ja heilunut ja päätä yhä huimaa,
jos kunne sitä kääntelisin päin.
Näen vaarojeni varmistuvan: olkikatot lentää!
Kas, tuulimylly vastenpäin käy!
Yhä puiden ryty viereltäni korvihini entää.
Ei kaihojeni kuulijata näy.
Tämä ilmojen on ottelua, korkeata, tummaa.
Ei leikkiä se lasten ole vaan.
Mua ikkunasta itkien he katsovat kuin kummaa.
Mua miksi niin kammonevatkaan!
POIS PÄÄLTÄMME PAINAJAINEN!
Pois, pois, uni tuonelan, oi!
Viel' uusihan huomen kirkkahin loistaa,
joka peikot lyö, unen kaamehet poistaa.
Taas taivas on taivaan-lainen,
taas riemua maakin soi.
Vie ei ole kuolema maan,
elo muotoja vaihtaa vaan.
Niin luontokin hankien alta
yhä nousevi nuoruuttansa,
taas loistaa niin ihanalta
kuin morsian onnessansa.
Kas, jälkeen yöllisen häivän
kuin aurinko armasna koittaa!
Niin mentyä synkeän päivän
sinitaivaan kirkkaus voittaa.
RAUNIOISTAKIN.
Pois itku, pelko ja turha kaiho:
oi, raunioistakin nousi laiho!