Entäs tuo lujasti raudoitettu kassakaappi? — Kohta häiden jälkeen löi Riekin appiukko kintaat pöytään ja tyhjä kassakaappi meni huutokaupassa 63 markasta 16 pennistä.
Onneton hiihtoretki on siis lopultakin päättynyt minulle onneksi.
»VAHTI».
Syyskesällä muutamia vuosia takaperin tapasin matkustaessani junassa vanhan ystäväni, insinööri Pekka Oittisen, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen.
Hän oli sillä aikaa »purjehtinut avioliiton tyyneen satamaan», kuten hän runollisesti kyllä sanoi, ja hänen huuliltaan virtasi innokkaita ylistyslauluja pyhän aviosäädyn onnellisuudesta. Niinpä niin, hänellä oli siihen aikaan vielä jokseenkin lyhytaikainen kokemus tästä »säädystä»; ken tietää, mikä sävel hänen lauluissaan tätä nykyä on. Hän oli juuri palausmatkalla ulkomailta, missä hän valtion matkarahoilla oli muutamia kuukausia oleskellut tutkimassa sikäläisissä virastoissa käytettyjä matonpölyytyskoneita, joista hänen tuli senaatin asettamalle komitealle antaa lausunto. Sydämensä pohjasta sadatteli hän Suomen hidaskulkuisia junia, jotka eivät kyllin nopeasti kiidättäneet häntä armaan eukkonsa syliin.
Minun paatunut vanhanpojan sisuni ei oikein jaksanut sulattaa Pekan ylistyksiä, ja uskalsinpa lausua pari sävyisää sanaa vanhanpojan vapaan elämän puolesta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pekka joutui aivan haltioihinsa.
»Senkin vanha, lahonnut pölhö!» huusi hän. »Epäiletkö minun, kokeneen miehen sanoja? Kyllä minä… Niin, nytpä tiedän. Rangaistukseksi saat seurata minua kotiini näkemään, minkälaisista onnenpäivistä sinä, samoinkuin moni muukin pässinpää, olet kieltäytynyt. Ei mitään vastaväitteitä, asia on päätetty!»
Eikä siinä vastaanponnisteleminen auttanut, vaikka kyllä koetin huomauttaa, kuinka sopimatonta olisi, että vieras henkilö tulisi jälleennäkemisen riemua häiritsemään. Pekka oli hämäläinen ja tämän heimon tunnettu itsepäisyys oli hänessä kehittynyt korkeimpaan huippuunsa. Olin jo puoleksi voitettu, kun juna saapui sille asemalle, jolle Pekan tuli jäädä. Ja kun sitten hänen armas Annansa, joka oli tullut miestänsä vastaanottamaan, ja jonka nähdessäni minun mielessäni täytyi tunnustaa ystäväni ylistysvirret jossakin määrin oikeutetuiksi, innokkaasti yhtyi Pekan kehotuksiin, suostuin lopuksi, varsinkin kun matka ei ollut pitkä eikä minulla ollut mitään erityistä kiirettä.
Tunnin verran ajettuamme saavuimme Pekan kauniiseen kesähuvilaan. Portilla oli vastassa suunnattoman suuri newfoundlandilainen koira, jonka karheaääninen haukunta muistutti leijonan karjuntaa. Se tervehti hyvin ystävällisesti rouvaa, mutta näytti hampaitansa Pekalle ja minulle.
»Se on Vahti, josta olen sinulle kirjoittanut.» sanoi rouva ja kääntyen minuun jatkoi: